Kissani Schrödinger on nyt talouden ainoa isompi lemmikkieläin. Kisupojan lisäksi minulla on vielä kolme akaattikotiloa nimiltään Riha, Shuram ja Dominik (roolipelihahmojeni mukaan).

Schrödinger liittyi perheeseen heinäkuussa 2015 ja oli tuolloin parivuotias (tarkka syntymäpäivä ei ole tiedossani) eli elelee nyt seitsemättä vuottaan. Mitään merkkejä vanhenemisesta ei näy, normaalikuntoinen terve maatiaispoika. Sördis ehätti asustaa luonani pari vuotta, ennen kuin jouduin viemään sen kastroitavaksi. Alkuun ei ollut mitään merkkailua, mutta se alkoi puolisoni veljen kissan vierailtua luonamme. Kollit tulivat hyvin juttuun keskenään, mutta sen jälkeen Schrödingerillä heräsi merkkailutarve. (Jouduimme heittämään lempinojatuolinikin menemään, kun siihen oli useampaan kertaan pissattu. :( )

Rokan viimeisinä aikoina Schrödinger ja Rokka olivat melko läheisiä. Näin niiden usein vuorovaikuttavan keskenään rauhallisen ystävällisesti, käytiin nuuskimassa, vaihdettiin ystävällisiä nuolaisuja ja Schrödinger saattoi puskea Rokkaa samalla tavalla kuin ihmisiäkin. Mieleeni on jäänyt eräs palaaminen eläinlääkärireissulta, kun Schrödinger tuli katsomaan lattialle asettunutta Rokkaa huolestuneena ja nuolaisi tätä jostain pään seudulta. Näytti vaistoavan, että nyt ei mene isosiskolla hyvin. :/

2,5-vuotias poikamme on aika äänekäs vipeltäjä, jonka vuoksi Schrödinger enimmäkseen välttelee häntä. Nyt ihan viime aikoina on tapahtunut edistystä. Olen koittanut opettaa lasta lähestymään kissaa rauhallisemmin ja pari kertaa tämä on onnistunutkin niin, että Sördis makoilee tietokonetuolissani ja poika käy silittämässä sitä.

 

Sördis käy yleensä valtaamassa tietokonetuolini välittömästi, kun nousen siitä. Sen toinen mielipaikka on mieheni tietokonepöydän alatasolla patterin vieressä.

 

Schrödinger syö tällä hetkellä pääasiassa Latzia hyytelössä, mikä lienee aika isossa ristiriidassa tämän blogin alkuaikojen paasaukseni kanssa. Raaka lihakin maistuu ajoittain, erityisesti pitää sydämestä. Myös raa'at kanansiivet ovat Sördiksen herkkua. Täydelle raakaruualle Sördistä ei pysty siirtämään, koska on liian nirso syödäkseen esimerkiksi sisäelimiä ja kalaa. Ruokavaliosta ei saisi riittävän monipuolista. Mitkään parempilaatuiset kissanruuat eivät ole tuolle sokeriaddiktille (Latz sisältää sokeria) kelvanneet. Nappuloihin ei myöskään koske, eikä minun mielestäni tarvitsekaan. Niissä kun on sidosaineena kaikkea kissalle täysin turhaa. Latzista oli kyllä tarkoitus hankkiutua eroon sen jälkeen, kun niihin lisättiin jotain kasvisvalkuaistiivisteitä (aiemmin sokeri oli ainoa paska ainesosa tuossa muuten eläinperäisessä markettimuonassa). Pitäisi vain löytää joku hyvä tapa ostaa kissan annoskoossa lihaa, koska pakasteista tuo ei yleensä pidä ja vähän aikaa jääkaapissa avattuna olleesta pakkauksesta oleva liha ei enää yleensä kelpaa herralle... Täytyy nyt joka tapauksessa yrittää ryhdistäytyä tämän asian kanssa!

On tuo markettiruoka myös hieman käytännön sanelemaa, kun työn ja lapsenhoidon ohessa ei aivan loputtomiin ole energiaa santsata nirsoilevan eläimen syöttämiseen. Viime aikoina toki myös sairaan koiran saattohoito vei aika paljon voimia. Nyt pitäisi olla hieman paremmin aikaa paneutua Sördiksen syömisiin ja panostaa enemmän tuonne tuorelihapuolelle. Kokeilla vaikka pakata itse se liha pienempiin pakkauksiin, josko pysyisi riittävän tuoreena.

Kissanhiekkana olemme käyttäneet aina puupellettiä sen ympäristöystävällisyyden vuoksi. Normaalisti meillä ei ole mitään erillistä kissankakkaroskista, vaan poimimme kakat sieltä vessapaperilla pönttöön. Pelletin hajottua puruksi (eli pissitty kauttaaltaan) käyn kippaamassa sen taloyhtiön biojäteroskikseen. Tämä yleensä noin viikon välein, tarvittaessa aiemmin, jos loota alkaa tuoksahtaa pissalle.

Nyt viime aikoina olemme hieman miettineet, siirtyisimmekö käyttämään silikaattihiekkaa. Puupellettiä jää näet kissan tassuihin ja se leviää sieltä pitkin kylppäriä, pahimmillaan muualle asuntoon. Silikaattihiekassa mietityttää vaan tuo sen ympäristöystävällisyys, kun ei ole biojätekelpoista ja pitäisi heittää sekajätteeseen. Toinen, mikä mietityttää, on hinta. Sitä toki mainostetaan pitkäkestoisena, mutta onko se sitä käytännössä? Kolmas mietityttävä seikka on, että jos siirrymme siihen ja kissa tykästyy, mutta me emme. Suostuuko Sördis enää vaihtamaan takaisin pellettiin sen jälkeen...

Ihan vihoviimeinen on omaan makuuni se perinteinen paakkuuntuva savihiekka. Inhoan yli kaiken sen pöllyämistä ja tuskastelen sen kanssa aina, jos käyn niitä käyttävissä kissatalouksissa. Savihiekkaa en missään nimessä ottaisi käyttöön tai suosittele kenellekään. Painavatkin inhottavasti puupellettiin ja helmiäishiekkaan verrattuna.

Schrödinger on hyvin leikkisä ja seurallinen otus. Nytkin tätä kirjoitellessani se intoutui vipeltelemään pitkin kämppää ja leikkimään kaikenlaisella pienellä, mitä tassuihin matkan varrella osuu. Olen nyt uskaltanut ostaa sille vähän enemmän leluja, kun en enää joudu pelkäämään, että koira syö ne...

Välillä olen myös pohtinut, että kissakaveri voisi tehdä Schrödingerille hyvää. Tosin siinä olisi sitten öisin kaksin verroin meteliä, jos kissat intoutuvat leikkimään. Vähän on kyllä sitten taas, että mistä tänä päivänä löytää kissanpentua. Eläinsuojeluyhdistykset pyytävät niistä aika hurjia hintoja (ymmärrän, ettei eläintä tule ottaa hetken mielijohteesta, mutta yli 200 euroa on minusta jo aika kohtuuton) ja netissä on enää harvoja paikkoja, joissa kotia etsivistä eläimistä saa ilmoittaa. Schrödingerin löysin aikoinaan Facebookista otsikolla "myydään kissa eurolla", eivätkä loppujen lopuksi sitä euroakaan halunneet - pääasia, että kissa pääsi hyvään kotiin. Vladimirista taisin maksaa jotain 80-120 euroa eläinsuojeluyhdistykselle. Nuo monensadan euron hinnat tuntuvat pyörivän myös nettipalstojen kissanpentuilmoituksissa ja vaikka osa saattaa olla ihan asiallisia, tulee siitä vähän pentutehtailuviba. Ei kissoja tarvitse tiettykään ilmaiseksi jakaa, mutta näkisin, että kohtuullinen hinta nuoresta maatiaisesta menisi jossain siellä max. 100 euron kieppeillä.

Olin tässä kylässä sukulaisen luona, joka oli juuri hankkinut aikuiselle uroskissalleen pennun kaveriksi. Se oli aktivoinut tuota vanhempaa kissaa ja näistä oli tullut hyvät kaverukset. (Sama kävi aikanaan Dingon kanssa, kun Rokka tuli taloon.) Schrödingerhän varttui emonsa ja veljensä kanssa ja on aina ollut seurallinen toisia kissoja kohtaan. Uskoisin, että jos päätyisimme ottamaan kissanpennun, Sördis ottaisi tulokkaan hyvin vastaan.