Hyvistä teoista tulee hyvä mieli

Sen jälkeen, kun eläinsuojelusta tuli harrastukseni, olen törmännyt yllättävän usein vihamielisiin kommentteihin liittyen eläinsuojelijoihin. Olen mm. saanut kuulla, että "kiillotan sädekehääni", jos vaikkapa mainitsen ääneen osan lemmikeistäni olevan eläinsuojeluyhdistyksiltä adoptoituja (Dingon ja Vladimirin lisäksi ollut yksi Hesyltä adoptoitu hamsteri nimeltään Dexter, rauha sen pienen palleron muistolle) ja muutenkin osalla ihmisistä on hyvin stereotyyppinen mielikuva eläinsuojelijoista. Emme me kaikki ole mitään soijaa mussuttavia maailmanpelastajia (ei sillä, ettäkö soijan syömisessä tai maailman pelastamisessa olisi mitään pahaa minusta, hienoa touhua kumpikin), enkä henkilökohtaisesti usko kovinkaan monen tekevän mitään vapaaehtoistyötä "oman egon pönkittämiseksi" tai muista tällaisista syistä. Mielestäni on jopa hitusen outoa alkaa syyttelemään muiden hyväksi epäitsekkäästi toimivia ihmisiä itsekkäiksi. Mikä tällaisessa on taustalla. Kateus? Sinänsä menisi entistä kummallisemmaksi. Jokainenhan voi auttaa jossain, ei vapaaehtoistyö ole kenenkään etuoikeus. Ja jos oma elämä, työ, perhe, lemmikit ja harrastukset vievät kaikki omat voimavarat, ei siinä tarvitse hävetä tai alkaa kadehtimaan sitä, ettei itsellä ole aikaa vapaaehtoistyölle. Se, että elää omaa elämäänsä, ei tee kenestäkään huonompaa ihmistä. Sen sijaan, jos vaan istuu himassa - kuten itse istuisin ilman kaikkia eläintouhujani - niin eläinsuojelusta tai muusta vapaaehtoistyöstä saa kivan harrastuksen, jossa saa erilaisia kokemuksia, oppii monenlaista, tapaa toisia ihmisiä ja voi kokea tekevänsä jotain hyödyllistä. Sitä eläinsuojelu on minulle: harrastus.

Kaikkea mahdollista ei kukaan ehdi ja jaksa harrastaa. Kyllä minustakin olisi kivaa esimerkiksi lähteä jonkun kamppailulajin alkeiskurssille, mutten ole saanut aikaiseksi edes vakavasti harkita sitä. Tavallaan kuitenkin kadehdin niitä, jotka näitä harrastavat, mutta kadehdin hyvällä tavalla: minusta on hienoa, että joillakin on aikaa tehdä niitä juttuja, mitä itsekin haluaisin ja osaan iloita heidän puolestaan. En minä mene huutelemaan, että "olet varmaan ihan täynnä itseäsi!" jos joku kertoo edistymisestään vaikka karatessa. Olen iloinen, että hän pääsee tekemään elämässään jotain kivaa ja hyödyllistä. (Hyödyllistä esim. liikunnan kannalta ja onhan elämästä nauttiminenkin hyödyllistä toimintaa, ainakin minun mielestäni.)

En osaa itse jäädä pyörittelemään peukaloitani, jos näen jotain, mikä pitää tehdä - silloin menen ja tartun siihen asiaan ja teen sen niin hyvin kuin osaan. Enkä pane pahakseni, jos saan apua tai hyödyllisiä neuvoja. Sellainen tärkeilevä arvostelu sen sijaan... Kerran haravoin pihaa ja kaksi ihmistä tuli siihen neuvomaan, miten minun pitäisi pitää haravasta kiinni. Sen sijaan, että olisivat auttaneet. Eläinsuojeluhommissa törmää välillä samaan: monen mielestä pitäisi tehtä tätä tai tuota, mutta he eivät ole itse valmiita tarttumaan toimeen. En sano, etteikö eläinsuojelutoimintaa saisi kritisoida - toki, jos kykenee antamaan neuvoja, joilla toimintaa voidaan parantaa. Mutta hyödytön puskista huutelu ihmetyttää välillä.

Tässä tänään tein koululla paikalliselle eläinsuojeluyhdistykselle ilmoitustaululappuja. Tulostin niitä 50 kpl (30 värillistä ja 20 mustavalkoista). Kotona leikkasin puhtaiksi pesemäni pari vanhaa, tarpeettomaksi käynyttä vaatekappalettani (pieneksi menneet trikoot ja t-paita, jossa ollut kuva oli rispaantunut pesussa) räteiksi muovipussiin, jonne olen pilkkonut ennestään vastaavia rättejä tarpeettomiksi käyneistä kangasjäämistäni. Pienittyäni vaatteet sopivankokoisiksi räteiksi pussiin pistin päällimmäiseksi saamani kissanruokapaketin, josta tiedän, ettei Vladimir suostu kyseiseen ruokaan koskemaan. Nämä viemiset yhdessä esitteiden kanssa toimitan huomenna löytöeläinkotiin. (Tämä askartelutuokio sisälsi myös ilmoitustauluesitteiden yhteystieto-osien saksimista.)

Ei kauhean kummoista tai kallista, mutta tällaisista pienistä teoista koostuu iso virta, joka esimerkiksi tässä tapauksessa pitää löytöeläinkodin pyörät pyörimässä. Miksikö sitten osallistun lisäämällä oman pikku puroseni tähän virtaukseen? Helppo vastaus, siitä tulee hyvä mieli. Ei se tee minusta tärkeää tai parempaa ihmistä, mutta auttaa vähäsen, omalta osaltani.

Oli myös jotenkin kivempaa tarttua odottaviin omiin kotitöihin, kun oli saanut tämän asian tehtyä. Tiskata tiskit ja tehdä ruokaa itselle ja koirille.

 

Rokkapokkaa koirapuistossa

Satuimme tänään pääsemään vähän aikaisemmin koulusta, joten päätimme parin luokkakaverini kanssa mennä koirinemme koirapuistoon. Siellä olleet koiranomistajat sattuivat lähtemään juuri meidän tullessamme, joten Dingokin pääsi tyttöjen kanssa sinne. Kaverieni koirat ovat siis noin vuoden ikäiset tyttökoirat, göötti Gaia ja lappari Hiisi. Dingo on siis porukasta vanhin ja Rokka nuorin. Kaikki koirat tuntevat toisensa entuudestaan, joskin koko sakki oli ensikertaa yhdessä - viimeksi tytöt olivat ilman Dingoa, Rokan tulon jälkeen se ja Dingo ovat olleet yhdsessä Hiisin kanssa ja ennen Rokkaa Hiisi ja Gaia toimivat Dingon koirakavereina totuttaessani sitä sosiaaliseen kanssakäymiseen toisten koirien kanssa.

Rokka oli siis tavannut Gaian vain kerran aikaisemmin ja Rokalla oli vähän vaikeuksia osata leikkiä nätisti sen kanssa. Tytöillä oli välillä aikamoinen nokkapokka menossa ja jouduin monta kertaa menemään väliin, kun Rokka ei osannut jättää toista rauhaan - härppi gööttiä hännästä ja rupesi välillä riepottamaan niskanahasta. Tein Rokalle selväksi, ettei sellainen käytös ole puistossa hyväksyttävää. Pari kertaa otin sen kiinni lyhyeen puhutteluun ja olin jo pari kertaa kantamassa neitiä ulos puistosta. Tämän jälkeen rupesivat oikein ajoitetuimmat kieltokäskyt menemään kuuleville koirille ja Rokka älysi antamaan Gaiallekin tilaa olla ja peuhata. Nähtiimpä tytöt leikkimässä normisti samalla kepilläkin.

Rokka on nyt iässä, että kokeilee rajojaan. Pyrin ilmaisemaan ne sille mahdollisimman selvästi ja pitämään niistä kiinni.

Sain tähän paimennuspuuhaani apua varsin yllättävältä taholta: Dingolta. Se rupesi paimentamaan tyttökolmikkoa leikkimään nätimmin rynnäten niiden väliin, jos leikit meinaisivat mennä liian rajuksi. Siis koira, jolla oli aiemmin remmirähinäongelma ja joka oli hyvin epäsosiaalinen toisten koirien suhteen.. Ei uskoisi, että juuri se ottaa rauhoittelijan roolin. Paljon tuo on tosiaan muuttunut tässä kahden vuoden aikana. Eipä silti, Dingo tulkitsi ihan harmittomatkin leikkimiset välillä sellaisiksi, mihin pitää puuttua ja hoiti tyttöjen paimentamisen äänekkäästi möykäten. Välillä tuo Dingon haukkuminenkin kävi kaikkien hermoille.

Parhaimmillaan koko sakki leikki nätisti kepeillä ja muuten vaan juosten ja riehuen. Nyt kotona koirat ovat olleet kovin rauhallisia.

Rokka oli muuten tänään ollut kiltisti koulupäiväni ajan. Välistähän se on kiskonut kamaa kirjahyllystäni aika korkealtakin. Eilen se tuhosi tietokoneeni kuulokkeet ja varasti tiskipöydältä pesusienen. Yksi päivä se söi jouluvalot... Ja joka päivä on ollut pissalätäköitä, eilen myös kakkaa. Tänään ei ollut MITÄÄN, ihan kuin olisi 2 aikuista koiraa ollut siellä. Ainoa, että Rokalle tuli ilopissa minun tullessani kotiin, mutta...

Salaisuuteni olivat 2 aitoa kuivattua ydinluuta, jotka nappasin eilen eläinkaupasta mukaan. Kyllä kannatti. x) Nyt otin ne niiltä talteen - teen niistä kivan erikoisjutun, jota pääsee käyttämään vain ollessaan yksin. Se tehnee kotiinjäämisestä vähän mukavampaa.

Eilen oli muuten paha, kun juuri ollessani lähdöstä alkoi radiosta (olen nyt jättänyt sen hiljaisella soimaan koirille) tulla "Sinä lähdit pois". Pyrin aina lähtemään mahdollisimman neutraaliniloisissa ja positiivisissä fiiliksissä, joten en kaipaisi mitään syyllistävää musiikkia siihen hetkeen, kun jätän poikaset kotiin.. X'D