Viime päivinä on ollut vähäsen huono omatunto, kun ei ole tahtonut löytyä energiaa koirien kanssa touhaamiseen ja niiden ruuan tekemiseen välttämätöntä enempää. Pissalenkkien ohella hauvat ovat saaneet viihdyttää itseään pihalla luiden parissa. Nämä kaivosinsinöörit ovat myös aloittaneet pihanurmeen joukon uusia projekteja ja Rokka on ollut välistä kaikkea muuta kuin valkoinen. No, tänään sain onneksi otettua itseäni niskasta kiinni ja juuri ja juuri ehätettiin valoisaan aikaan pitkälle lenkille. Pimeällä kun ei oikein ilkeä tuolla maantiellä kulkea, kun päivälläkin olen alkanut pelätä, että liukkailla kaahaavat autot menee hallinnasta ja lentää päälle.
 
Tehtiin tavanomainen remmilenkki ilman flexejä, kun tiet alkaa olla aika jäisiä, pitää varoa, etteivät onnistu kiskomaan minua nurin. Ja kahden koiran kanssa flexit on maantiellä epäkäytännölliset, kun koirat pitäisi saada pideltyä sivulla vasemmalla kädellä. Vähän piti noita muistuttaakin vetämättä kulkemisesta, kun jäisellä tiellä siihen pitää olla aikalailla nollatoleranssi. Tuli muuten siinä koirien kulkua ja touhuamista katsellessa jotenkin jännästi mieleen Maa Aikojen Alussa -elokuvat. Rupesin miettimään, että Rokka muistuttaa olemukseltaan ja luonteeltaan kovasti Jomppea (kahdessa elokuvassa esiintyvää terävähammasvauvaa), kun taas Dingo on luonteeltaan ilmetty Sera. Ja ennen kuin joku tulee syyttelemään lapsellisuudesta (jollainen ilman muuta olen) niin huomautan, että piirrosanimaatioita täytyy alan ihmisenä katsoa jo ihan ammatillisen ymmärryksen monipuolistamiseksi.
 
Iltalenkki oli tavanomainen kierros kotimetsän hiekkatiellä pimeässä ilman mitään keinovaloja. Ainoastaan tähtien loiste. Koiria ei pahemmin pimeys tunnu häiritsevän - muistan kyllä ensimmäiset lenkit tuonne säkkipimeään metsään Rokan ollessa pentu, silloin sitä kyllä pelotti ja se pysytteli tiiviisti minun ja Dingon lähellä. Nyt neiti vöhöttää flexin päässä tutkimassa uteliaana metsää. Itsekään en osaa oikein enää nykyään pimeää pelätä. Ilman valoja silmät tottuu hyvin metsän pimeyteen ja loppupeleissä näkee paljon enemmän kuin satunnaisesti taskulampulla sinne tänne sohien. Ja tähdetkin näkyy täällä maalla ihan eri tavalla kuin kaupungin valosaasteessa. Kuutamoöinä on kirkasta ja metsätielläkin näkee hyvin kulkea. Tänään tosin oli vaan tähtiä.
 
Iltalenkin jälkeen hauvelit yleensä touhuavat. Ne painivat pirtin tilavalla lattialla ja leikkivät Rekku Rescuen pöydästä Löytökoiralauantaissa ostamallani vetonarulla. (On muuten mainio koiranlelu, hauvelien pitkäaikainen suosikki.) Vladimirkin tuli leikkimään Rokan kanssa. Kierähti selälleen ja läppi höhlää pentua naamaan sen yrittäessä leikkisästi näykkiä ja kirputtaa kisun mahaa. Dingosta moinen oli perin asiatonta ja se kävi möristen ja haukkuen komentamassa kaksikkoa aina, jos näiden leikki meni sen mielestä liian villiksi.
 
Harjailin Dingon kaulaa, jonne on viime päivinä alkanut muodostua sellaista takkutuppoa, jota edesmenneen norjanharmaammekin rinnukseen aina kertyi. Nyt DiipaDaapan kaulus alkaa olla asiallisessa kunnossa. Poika myös selkeästi nautti, kun saa olla huomion keskipisteenä harjauksen ajan. Rokkaakin piti siinä sitten näön vuoksi harjata, vaikkei neidillä enää ole sen enempää takkua kuin irtokarvaakaan. Vähän aikaa sitten ollut voimakas karvanlähtö on tiessään ja Rokan turkki on taas pehmoinen. Tuo mieleen pentukarvan, koska esim. Dingon turkki on paljon karheampaa.
 
Siinä innostuttiin Dingon köllötellessä tyytyväisenä leikkimään Rokan kanssa vetolelulla. Rupesin miettimään, että lelun avulla voisi opettaa Rokalle erilaisia liikkeitä. Toisinaan mietin, että koiratanssi olisi hauska laji, jos oma kärsivällisyyteni riittäisi pitkäjänteiseen harjoitteluun. Olisi kivaa kehitellä kaikenlaisia omalaatuisia koreografioita. Houkuttelin Rokkaa vetolelun avulla hyppäämään jalkani yli. Dingokin tuli siihen touhaamaan. Piilotin sille nakin tyhjään talouspaperirullaan ja koitin Dingon puuhatessa sen parissa Rokan opettamista nakinpaloilla. Ensin vähän perusseuraamista, sitten istuminen. Sitten jalan yli hyppy ja Roksu hyppäsi mielellään.
 
Dingo ratkaisi rullatehtävän nopeasti, kuten aina ja tuli kyylimään lisää nakkia. Silloin mieleen juolahti yrittää, saisinko Rokan loikkaamaan Dingon yli. Eikun uutta nakkia peliin ja pieni palanen kumpaankin käteen. Toisella pidin Dingoa paikallaan (se yritti kaivaa nakkia nyrkistäni ja kuolasi käteni märäksi XD) ja toisella houkuttelin Rokkaa loikkaamaan Dingon selän yli. Alkuun palkkasin Rokan jo siitä, että se nousi takajaloilleen tai loikka ylitti vaan Dingon hännän. Tyttöä selkeästi jännitti hypätä Dingon yli sen seistessä ja onhan Dingo turhan korkea hyppyeste vasta-alkajalle.. (Mielessä kävi myös kaikki kauhutarinat kotiagilityn mahdollisuuksista rikkoa koiran nivelet.)
 
Pyysin Dingon makuulle ja houkuttelin Rokan loikkaamaan siitä yli. Se alkoi jo sujua. Parin toiston jälkeen lopetin, onhan harjoitukset aina hyvä lopettaa onnistuneeseen suoritukseen, ennen kuin koirat kyllästyy. Tällainen randomi temputusjuttu, mutta mielestäni hauskoja tuollaiset, jossa molemmat koirat osallistuvat juttuun. Maahanmeno on toki Dingo-pojalle vanha juttu, mutta yllätyin siitä, miten säyseästi omanarvontuntoinen poika suhtautui siihen, että päätyi vauvelin hyppyesteeksi. Ehkäpä nakinpalat olivat Diksusta sen arvoisia. Molemmat koirat vaikuttivat tyytyväisiltä, kun pääsivät yhdessä touhuamisen makuun.
 
Tiedän, että koirille pitäisi järjestää aivojumppaa joka päivä, enkä mitenkään ylpeänä kirjoita siitä, että tätä asiaa tulee toisinaan laiminlyötyä. Uskon kuitenkin, että kaikilla koiranomistajilla on päiviä, jolloin arjen askareet ja murheet vie kaiken energian, eikä voimia koirien kanssa puuhaamiseen riitä. Eikä kaikille koiranomistajille edes ole itsestäänselvyys, että koira kaipaa tekemistä. Toivottavasti tätä lukiessa herää muillekin ajatuksilla, että ihan pienikin yhdessä touhaaminen päivän päätteeksi piristää koiraa. Tuoksuvien namien piilottaminen kotiin koiran etsittäväksi, lelulla leikkiminen ja temput ovat sellaista mukavaa aivojumppaa, mitä koiralle voi tarjota, jos ajan, energian, kärsivällisyyden, rahan, taitojen tai joknun muun resurssin puute on esteenä johonkin hienompaan ja virallisempaan harrastukseen lähtemiselle. Ei silti kannata lyödä hanskoja tiskiin. Välillä voi puuhata jotain kevyempääkin liibalaabaa ja tarttua sitten isompiin haasteisiin, kun niille on elämässä mahdollisuus.