Olen ilmeisesti onnistunut antamaan blogissani mielikuvan, että pitäisin namien antamista palkaksi koiraa koulutettaessa jotenkin pahana asiana. Aivan tätä en ole tarkoittanut. Namit ovat hyvä apukeino tai tehokeino koulutuksessa, mutta ne eivät minusta saisi olla pääasia tai kaiken koulutuksen ei pitäisi minun mielestäni perustua pelkästään niihin. Tämä on vain minun näkemykseni, ei sen oikeampi (tai välttämättä väärempi) kuin kenenkään muunkaan. Olisi minulta aika paksua tuomita namitus koiran koulutuksessa kokonaan, koska a) käytän sitä itsekin, b) koirani saavat herkkuja joskus myös ilman vastiketta ja mikä tärkeintä: c) koira ei vahingoitu nameista, jos niitä ei syötä niin paljon, että koira lihoo.

Oikeaan koirankoulutukseen tarvitaan kuitenkin minusta muutakin, kaikki koirat eivät kuitenkaan motivoidu nameista tai persointakaan namitettavaa ei saa tarpeeksi jännässä tilanteessa herkuilla aisoihin. Nimimerkillä yritetty on.

Enkä nyt väitä, että joku oikeasti perustaisi koulutuksen pelkkiin nameihin (toivottavasti ei) vaan tuon tämän esiin, koska tuntuu, että monessa paikassa nykyään korostetaan sitä herkkupussia ihan liikaa. Itse haluan ainakin koiriltani vähän syvällisempää motivaatiota kuin pelkkää aivotonta maanista herkkupussin tuijottamista...

Tai ylipäätään, että koulutus perustuu sille, että koiran ainoa motivaatio on joku fyysinen palkka, kuten lelu. Tai vielä pahempaa, rangaistuksen välttely. (Jos näistä kahdesta pitää valita, eikä muulla tapaa saa koiraa koulutettua, niin joo, käyttäkää niitä nameja ja palloja mieluummin...)

Oman näkemykseni mukaan koiran koulutuksen olisi hyvä tapahtua vähän syvällisemmällä asteella kuin pelkällä palkkauksella. Koira on sosiaalinen laumaeläin ja sen intresseihin kuuluu luonnostaan, että lauma toimii ja suhteet ovat kunnossa. Herkuilla ja kaikella muulla voi kohtuuden rajoissa ohjata koiraa oikeaan suuntaan, jotta se hoksaa, miten sen on toimittava, jotta lauma voisi hyvin.

Monesti olen kuullut koiran motivoinnin vertaamista työntekijän motivointiin. Surullisen usein olen ollut itsekin työelämässä sen kohteena, että työorganisaation johtamisesta vastaavat tahot uskovat, että palkkaus-rangaistus -menetelmät kasvattavat työntekijän motivaatiota. Olen ollut töissä minimipalkalla, joissa motivaation lähteeksi ilmeisesti katsotaan, että menettää työpaikan (rangaistus), jos ei hoida töitään kunnolla. Ei kauheasti motivoinut tekemään kaikkeaan firman eteen. Olen myös ollut esim. telemarkkinointihommissa, joissa palkka suurenee provikan myötä, jos myy hyvin. En kokenut sitäkään kovin kannustavaksi, pikemminkin ahdistavaksi.

Joudun näitä kysymyksiä ihmistenkin suhteen miettimään mahdollisena tulevana työnantajana ja tiedän varsin hyvin, ettei sielläkään puolella löydy paljoa ihmisiä, jotka olisivat kanssani samaa mieltä tästä. Näkisin kuitenkin, että paras tapa motivoida työntekijää on osoittaa hänelle, että hän on tärkeä yritykselle ja arvostettu osa työyhteisöä. Että yrityksen hyvinvointi, toimivuus ja jatkuvuus tarkoittaa sitä kaikkea myös hänelle. Työnteon pitää olla työntekijälle kannattavaa riippumatta myyntituloksista. Työpaikan ilmapiiri on erittäin tärkeä, ainakin itselleni, kun olen monenlaisissa työpaikoissa ollut.

Jos ajatellaan omaa perhelaumaa yrityksenä ja että koira olisi siellä ikään kuin työntekijä, niin.. Ok, homma kusee siinä kohtaa, että omalle perheelle harvemmin ollaan töissä. Lapsetkin pitäisi saada tekemään kotitöitä muutenkin kuin maksamalla heille siitä rahaa. Ennemmin sanoisin niin päin, että hyvä yritys on kuin iso perhe, joskin tällainen ajatusmalli muuttuu hyvin teennäiseksi.

Joka tapauksessa, koiraa motivoi intressi pitää oma laumansa kasassa ja hyvinvoivana. En väitä, että se itse tiedostaa tämän, mutta kun lauman sosiaaliset suhteet ovat kunnossa ja koira voi tuntea tämän, se merkitsee sille paljon enemmän kuin mikään herkku tai lelu. Saattaa kuulostaa hyvin absurdilta, mutta ajatus, mitä ajan takaa, on, että koira on tyytyväinen, kun sen ja omistajan välinen suhde on kunnossa ja koiranomistajan tehtävä on panostaa tuohon suhteeseen, että se toimii. Tällöin hänellä on motivoitunut koira, joka haluaa toimia laumansa parhaaksi.

Samalla tavalla pitää työpaikan työyhteisönkin ilmapiirin olla kunnossa ja jokaisen työntekijän on voitava tuntea olevansa arvostettu ja tärkeä osa tätä yhteisöä. Sellainen motivoi hoitamaan omat työnsä mahdollisimman hyvin yhteisen tavoitteen toteuttamiseksi. Sen, että tehdystä työstä saa kohtuullisen korvauksen, pitää olla itsestäänselvyys.

Hyvään ohjaamiseen kuuluu oleellisesti myös keskinäinen kunnioitus. Organisaation pomo tai perheen pää ei saa ajatella toisia alamaisinaan, ennemmin pitää mielestäni ajatella, että on vastuussa heidän hyvinvoinnistaan, koska se on organisaatiossa edellytys tavoitteiden toteutumiselle ja perheessä se hyvinvointi on se päätavoite. Ainakin pitäisi olla. Mistä päästäisiin tähän susiemo-juttuuni, mutten kirjoita siitä tänään tämän enempää, koska päivän aiheena oli namit ja se, ettei niissä ole mitään pahaa, jos ne eivät ole koiran motivaation ainoa perusta. (Ja yrityspuolella pitäisin hyvänä sitä, että yrityksen menestyessä hyvin myös työntekijät saavat siitä lisäbonusta normaalin, elämiseen riittävän palkan lisäksi. En jaksa kauhean pitkälle arvostaa sitä, että työntekijän työpanoksella saavutettu voitto menee jonkun muun taskuun... Itsekkyys on yleensä aika ällöttävää.)

Koirankaan palkkaaminen ei ole huono juttu, mutta on minusta ihan hyvä keskittyä myös henkiseen puoleen ja koiraan yksilönä. Jokainen koiranomistaja varmasti tietää, että jokainen koira on erilainen oppija, ne eivät ole mitään identtisiä robotteja, jotka toimivat kaikki samoilla metodeilla.

Motivoinnin lisäksi kiinnittäisin siis huomiota myös koiran ja omistajan välisen suhteen kehittämiseen ja ylläpitoon. Vai ovatko kaikki tässä maailmassa oikeasti niin yksinkertaisia, etteivät kykene muuhun kuin keppi-porkkana -ajatteluun?

Hyvässä koiran namikoulutuksessahan namit jätetään ajan kanssa pois, kun uusi asia on opittu. Tällaista en itsekään vastusta millään muotoa.

Eli vähän kaksipiippuinen juttu tämä.

Joka tapauksessa, nyt syksyn tullen on taas mahdollista pitää koiria vapaana metsässä maanomistajan luvalla. Kuten viime syksynä, tänäkin vuonna olen tehoharjoittelumielessä palkkaillut Dingoa ja Rokkaa erilaisilla herkuilla. Nyt yrityskurssin päätyttyä minulla on tässä hyvin aikaa keskittyä näiden treenaamiseen ja ollaan tällä viikolla joka aamu käyty tuo meidän metsäpätkämme kävelemässä niin, että nämä ovat olleet vapaana. Samaten kuin viime viikkoina mahdollisuuksien mukaan. Minulla on ollut joka lenkillä taskussa herkkuja, joilla olen palkannut molempia aina, kun ovat käyneet luonani.

Dingo on tosi innoissaan nameista, eikä malta lähteä kovin kauas, kun tietää minulla niitä olevan. Rokka taas on monet kerrat jopa kieltäytynyt ottamasta namia (nakinpala, makkarasiivu, kananpala) kädestäni. Ei sitä kiinnosta. Sen sijaan se pysyttelee laumasidonnaisena Dingon ja minun matkassa ja kun Dingo pysyy lähellä, pysyy Rokkakin. Ja kyllä neidillekin aina välillä se herkkupala on kelvannut..

Tänä aamuna lähtiessäni näiden kanssa käppäilemään kohti metsää hoksasin sitten pihassa, että nyt jäi nameja ottamatta. Noh. Ihan luontevasti mentiin ja koirat tulivat silti mielellään luokse saatuaan purkaa höyryjään. Eli voidaan sanoa, että päästiin nameilla tuloksiin. Kesän lopussa näillä tahtoi olla vähän hakusessa vapaana olo, kun oli vielä niin paljon eläimiä liikenteessä ja tietty irtiolemisen säännöt unohtuneet kaksikolta, kun kesällä ulkoiltiin muutamaa poikkeusta ja koirapuistoa lukuunottamatta hihnassa...

Muutenkin vapaanapitokäsitykseni vähän höllentyivät, kun Canis-lehdestä rekikoiran koulutuksesta kertovaa artikkelia lukiessani mainittiin, että hyvä rekikoira on vähän riistan perään, jotta se juoksuttaa itse itsensä metsälenkeillä vipeltäessään jälkien perässä. Sopii näihin erityisen hyvin. Lakkasin hermoilemasta, jos katoavat hetkeksi näkyvistä. Ennenhän vaadin, että pysyvät koko aika näkösällä, mutta kyllä nuo suurin piirtein tuntuvat tämän meidän alueen rajat tietävän ja jossain siinä kohden pörräävät.. Ja käymme aina metsässä sellaiseen aikaan, että hyvin epätodennäköisesti on ketään muita liikkeellä.

Tänäänkin aina vaan huutelin koirat oikeaan suuntaan sitä mukaa kuin itse liikuin metsätiellä, etteivät jää jälkeen minun reitiltäni. Välillä kutsuin niitä luokse käymään.

Ensimmäisestä luoksetulosta Dingo sai palkaksi ison kepin, jonka heitin sille. Se rakastaa keppejä ja mitä isompi keppi, sen iloisempi Diksu. Toisinaan se saattaa leikkiä jopa pienillä puilla.

keppi.png
Kuva on kesältä 2011, mutta kuvastaa hyvin Dingon mieltymystä isoihin oksiin ja pieniin puihin. Kuvan kepukalla on 2m pituutta.

Sen jälkeen mentiin loppu lenkki ihan vaan kehuilla ja pikku rapsutuksilla. Hauvelit vaikuttivat hyvin tyytyväisiltä. Eiköhän ne uskalla huomennakin laskea irti metsässä, mutta ehkä otan vähän nameja taskuun, niin pysyy koirilla mielessä, että se paluu luokseni meinaa mukavia asioita...