Tänään meni aamulenkki aikalailla oppikirjan mukaan. Tehtiin pidemmänpuoleinen lenkki metsässä koirat koko ajan vapaana, Rokkakin malttoi pysyä minun ja Dingon messissä, eikä luikkinut omille teilleen. No, puolitoistavuotiaissa koirissa lienee karkailun suhteen paljon mahdottomampiakin tapauksia, lienee ihan normaalia, että koira tuossa iässä kokeilee rajojaan.

Päästyämme aika pitkälle metsässä havahduin yhtäkkiä siihen, että sieltähän tulla jyristele isompi kuorma-auto meidän pikku metsätietä pitkin! Ääneeni tuli väistämättä huolestunut, vaaraa viestivä sävy, kun kutsuin Dingoa ja Rokkaa. Ne tuntuivat selvästi tajuavan, että nyt on erittäin tärkeää tulla luokseni ja toki itsekin havaitsivat lähestyvän auton. Onneksi satuttiin olemaan kohdassa, johon oli aurattu levennys väistöpaikaksi, niin ei tarvinnut edes rämpiä koirien kanssa lumihankeen. Auton mentyä kehuin molempia ja laskin ne takaisin irti.

Pohdiskelin siinä sitten, olisiko tuota vaara-huutoa mahdollista käyttää muutenkin, mutta se menettäisi tehonsa. Säästettäköön oikeasti vaarallisiin kohtaamisiin. Sitä paitsi, en tiedä, osaisinko sitä keinotekoisesti tehdäkään. Normaali kutsuni koirille on joko sellainen korkea ja iloinen tai sitten reipas ja käskevä - jompaa kumpaa yleensä totellaan. Yritän nyt entistä tarkemmin pitää kiinni siitä, että kutsun koiraa vain kerran, enkä ala huutelemaan, jos korvat katoavat.

Kuorma-auton kohtaamisesta tuli jotenkin mieleen, että enemmän kuin joku pahuksen laumanjohtaja, minusta ja koirista tulee mieleen joku pesueensa kanssa liikkuva villieläinemo, joka sitten kutsuu poikaset luokseen vaaran uhatessa. Juurikin sen tyyppinen auktoriteetti kuin itse olen tuuminut, että olisi henkisesti pennun tasolle jäävälle koiralle se paras. :D

Paluumatkalla poikaset oikaisivat metsänkaistaleen halki pellon reunaa ja itse päätin vähän hölkätä, niin ehdin tietäpitkin samoihin aikoihin kohtaan, jossa koirat tulevat sieltä. Arvelin sen myös pitävän niiden mielenkiinnon minussa, kun yritin sitä huutelemista välttää.

Koirien tultua tielle otin ne hihnaan (molemmat tulivat luokse ihan nätisti), kun piti siitä maantien reunasta hakea postilaatikolta postit. Sitten sisälle ja syömään, Rokallekin taas maistui ruoka, kun se eilen piti omaehtoisen paastopäivän, ei kelvannut sapuskat aamulla, eikä illallakaan, vaikka käytiin Tampereella riehumassa koirapuistomiitissä Roxun veikan kanssa. (Jos Rokka ei suostu syömään, annan yleensä Dingon syödä sen annoksen tai jos Dingo on saanut jo sen verran, että tulisi liikaa, isken Rokan annoksen jääkaappiin ja seuraavan kerran tarjotaan sitten illalla/aamulla.)

Postilaatikossa odottikin sitten KOIRAT-lehden uusin numero. Tässä konetta availlessa kerkesin jo lueskella tässä uusimmassa numerossa olevan kiinnostavan artikkelin Tanja Karpelasta, joka tätä nykyä tekee hommia mm. ongelmakoirien parissa KAER Oy -perheyrityksensä kautta. Jutun mukaan Karpela käyttää koiralähtöisiä menetelmiä, joita on opiskellut Rakkaiden Haukkujen ja Dog Oriented Instituten koulutuksissa. Kuulostaa ainakin artikkelin perusteella mielenkiintoiselta, pitääkin alkaa ottamaan tarkemmin selvää tuosta koiralähtöisyydestä.

Kyllä ainakin omat respectini lähtevät jokaiselle, joka noin omistautuneesti ponnistelee koirien auttamiseksi. Vanhassa kunnon Petsiessä ei koirakansa ole kauhean myönteisesti ohjelmaan näemmä suhtautunut, mutta aion kyllä itse katsoa ohjelmaa pari jaksoa ilman negatiivsia ennakkoasenteita, ennen kuin sanon mitään suuntaan taikka toiseen...

...Ja tulihan sitä tuo ensimmäinen jakso katsottua ja katson mieluusti myöhemmin lisää. Ensitunnelmia raapustelin Petsien puolelle, mitäpä niillä enää tätä tekstiä tämän enempää venyttelemään.