Minun on jo pitkään ollut tarkoitus kirjoittaa tästä tänne. Sanon nyt heti alkuunsa, että tämä on hyvin mielipiteitä jakava ja tunteita nostattava aihepiiri. Hyväksyn kaikenlaisia mielipiteitä edustavat kommentit, kunhan ne esitetään asiallisesti ilkeilemättä ja henkilökohtaisuuksiin menemättä.

 

Ennen kuin hankin Dingon tunnustan, etten tiennyt koirankoulutuksesta paljon mitään. Olin toki lukenut koiranhoidosta ja koulutuksesta, esimerkiksi naksutinkoulutuksesta, rauhoittavista singaaleista. Koiran elekieli oli minulla paremmin hallussa kuin englannin kielioppi. Koulutusteoriat kuitenkin aukesivat minulle vasta sen myötä, kun piti käytännössä alkaa ratkomaan ongelmia koiran kanssa, jolla oli rankka menneisyys - verrattuna siihen, mitä kaikkea Dingo on saanut kokea, se on ollut aina verrattain hyväkäytöksinen. Edellistä koiraamme olin lähinnä tottelevaisuuskouluttanut nameilla ja viestinyt sen kanssa eleillä - esim. ilmaissut haukottelemalla, ettei ole mitään hätää. Dingon tultua elämääni löysin kuitenkin ennen pitkään itseni katselemasta LIV-kanavalta koirankoulutusohjelmia ja tämä koko koirien käytöskoulutus- ja mielenkuntoutusmaailma erilaisine teorioineen alkoi hiljakseen aueta minulle.

Olen siis suht. tuore tekijä näissä asioissa ja kannattaa pitää tämä seikka mielessä, kun minun tekstejäni aiheesta lukee. Kaiken aikaa olen ollut vähän oman tieni kulkija - olen luonteeltani sellainen. Tavoitteeni Dingon kanssa on ollut, että sen kassa oppisin paremmin ymmärtämään koiria, joilla on hankala tausta. Tällöin osaisin ehkä auttaa niitä tulevaisuudessa paremmin ja se kasvattaisi ymmärrystäni koirista ylipäätään. Koirat kun ovat aina kiehtoneet.

Pitkään muistan katselleeni Koirakuiskaajaa ja Isännän ja koiran käytöskoulua vertaillen, kumpi on parempi. Kavahdan julmia koulutusmetodeja ja uskon, että ne esimerkiksi Dingon kaltaisella kovia kokeneella ja epävarmuutensa agressiivisen uhon alle verhoavilla koirilla voisivat saada varsin pahaa jälkeä aikaan. Stilwellin älyyn ja järkeen pohjautuvia positiivisia koulutusmetodeja seurasin mielenkiinnolla ja esimerkiksi vieraiden vahtimisesta opetin tosiaan Dingon pois nimenomaa Käytöskoulusta napatulla vinkulelujen heitto -menetelmällä. Dingo ainakin oppi, että vieraat ovat mukava juttu ja lakkasi kyyläämästä kylääntulijoita epäluuloisena. Minun voi siis sanoa olleen "stilwelliläinen", mitä tulee näiden kahden tv-shown välillä käytävään koiraihmisten harrastamaan vertailuun... Käänteen tekevä kohta oli, kun lainasin kirjastosta Stilwellin kirjan Koirani vai minä. Silmät pyöreinä luin, miten tämäkin kirja painotti niitä iänikuisia laumanjohtajuusoppeja.

Millanin koulutustavoissa puolestaan olen aina tykännyt siitä, että hän "puhuu koiraa". Toisaalta hieman kavahdan sitä, mitä Millan koiraksi sanoo: "Alistukaa, olen suuri johtaja, jota pitää totella!" Lähtökohta on siis hyvä, mutta toteutus kusee. Minulle tulee siitä olo, että johtaja on epävarma asemastaan, jos sitä pitää koko ajan pönkittää käskyttämällä alaisiaan. Tähän kohtaan on pakko siteerata mielenkiintoinen pätkä Ruohometsän kansasta, kun kuvaillaan Sandlefordin yhdyskunnan arvovaltaista ylikaniinia:

"Kun Pähkinä ja Viikka tuotiin sisään, se tervehti niitä kohteliaasti. Sellaiset owslan jäsenet kuin Kannusruoho saattoivat uhkailla ja komennella. Thearahin ei tarvinnut."

Mielestäni tuossa on loistavasti ilmaistu se asia, että todellisessa auktoriteettiasemassa omaavalla on varaa käyttäytyä pehmeämmin. Liiallinen johtajuusaseman pönkittäminen kertoo vain epävarmuudesta. Kirjassa owslan (kaniinien yhdyskunnan vastine armeijalle, poliisille tms. viranomaisille) alempien jäsenten täytyy harrastaa tätä aseman pönkittämistä, mutta arvoasteikossa ylimpänä oleva on niin vakaasti yhdyskunnan johdossa, ettei sen tarvitse pönkittää asemaansa. Vähän niinkuin olisi hassua, jos perheessä vanhemmat korostaisivat koko ajan sitä, miten he ovat määräysvallassa, eivät lapset.

Tästä pääsenkin siihen, mikä minua näissä johtajuusteorioissa häiritsee: koirasta ei tule koskaan henkisesti täysikasvuinen. Tämä sudesta kymmenien tuhansien vuosien aikana (nykyarviot 10 000 - 40 000 vuotta) ihmien pariin domestikoitunut laji jää esi-isäänsä verrattuna henkisesti noin nelikuisen pennun asteelle. Tässä on varmasti tyyppi- ja rotukohtaisia eroja. Ehkä villimmät ja sudelle läheisempää sukua olevat rodut (tätä sukulaisuuden astetta ei muuten voi aina päätellä ulkonäöstä) itsenäistyvät vähän enemmän. Joka tapauksessa koira ei ole mieleltään aikuinen. Vaikka se varttuu ja tulee sukukypsäksi, se on silti mieleltään henkisesti pentu. Kakara.

Tätä asiaa ei tunnuta ikinä ottavan huomioon, kun puhutaan laumanjohtajuudesta ja siitä, miten "koira kyllä ottaa sen paikan, jos ihminen ei sitä tee". Selittäisikö joku minulle, miten nelikuinen sudenpentu alkaa yhtäkkiä kuvitella olevansa lauman alfa, jos alfat antavat sen kipittää ensin luolan suuaukosta ulos? Pentu, kuten pikkulapset, voi varmasti oppia manipuloimaan ja jopa komentelemaan aikuisia, jos ne sallivat sen sille. Se voi jopa tiedostaa tämän valtansa. Mutta ei se nyt silti itseään kuvittele laumanjohtajaksi! Koko ajatus tuntuu perin järjettömältä.

Alkaessani kuntouttaa Dingoa otin periaatteekseni, että se on isosta koostaan huolimatta vain minun pieni poikani. Eräänlaisella äidin auktoriteetilla sitten olen pyrkinyt tekemään sen elämästä turvatun tuntuista. Kaikenlaiset mahdolliset komenteluyritykset olen ohittanut ikäänkuin huvittuneella lempeällä ylimielisyydellä - vähän niinkuin nelivuotias taapero yrittäisi komennella perheen aikuisia. Toisin sanoen, en ole ottanut tällaista käytöstä edes vakavasti ja minun pääni mukaan on menty. Rajojen asettamisen ja rakkauden lisäksi äidinrooliin sisältyy myös vastuu: jos tulee vastaan vieras koira tai Dingoa jännittävä ihminen, otan sen viereeni reunan puolelle niin, että minä seison vastaan tulevan epäilyttävän asian ja koirani välissä. Tällöin koira voi luottaa siihen, että minä kohtaan pienen laumamme mahdolliset uhat ja suojelen sitä.

En siis tarkoita todellakaan äidinroolista puhuessa sitä, mitä koiraihmiset yleensä ajattelevat: jolla kulla on pieni sylivauvakoira, jota kohdellaan kuin nukkea ja paapotaan se pilalle. Mielestäni tuollainen ei todellakaan ole mitään kunnollista vanhemmuutta sen enempää koiralle kuin lapsellekaan. Kumpikin tarvitsee sen turvallisen aikuisen, joka myös asettaa rajat ja suojelee huollettavaansa sen rakastamisen lisäksi. Turha paapominenkaan ei ole kummankaan kohdalla tarpeellista, jos et halua, että lapsesi tai koirasi alkaa muistuttaa Dudley Dursleytä.

Näin jälkikäteen olen tullut siihen tulokseen, että ennemmin kuin laumanjohtaja, tulisi ihmisen olla koiralleen se susiemo tai -isä. Ne ovat toki susilaumassa myös ne lauman alfat, mutta huomionarvoista on, että ne eivät kohtele nelikuisia pentuja, niinkuin täysikasvuisia lauman jäseniä.

Tietenkään ihmiset ja koirat eivät ole susia ja sekin pitää muistaa. Useamman ystäväni kanssa olen keskustellut, että todennäköisesti koira on elettyään tuhansia vuosia ihmisen parissa oppinut mieltämään lajimme edustajat luontaisesti sellaisiksi, jotka omassa laumassa ovat ylemmässä auktoriteettiasemassa. Eli tullakseen lauman johtajaksi koiran pitäisi paitsi olla henkisesti aikuinen, myös luulla olevansa ihminen. Tällaisen pohdinnan päätteeksi en ihan äkkiä antaisi koiraani kouluttajalle, joka toimii perinteisen laumanjohtajuusteorian mukaan, olivatpa metodit positiivisia tai pakottamiseen perustuvia.

Tätä asiaa tulee pohdiskeltua usein. Tuohon verrattuna ilmaisu "laumanjohtaja" on toki perin yksinkertainen, mutta jos oikeasti halutaan ymmärtää koiran psyykeä ja saada koira voimaan hyvin, liiallinen yksinkertaistaminen on pahasta.

En siis kiellä, etteikö sosiaalisten eläinten välille muodostu hierarkioita ja arvojärjestyksiä. Totean vaan, että ne ovat todennäköisesti paljon monimutkaisempia kuin joku simppeli alfa & omega -nokkimisjärjestys.

Esimerkiksi Rokkaa ja Dingoa tarkkaillessani olen pannut merkille, etteivät asiat ole noin yksioikoisia: Rokka on vasta alle vuodenikäinen narttupentu, kun taas Dingo on aikuinen uros ja sitä puolet isompi. Dingo kyllä komentelee Rokkaa, jos haluaa olla rauhassa tai pitää jonkun luun tai lelun itsellään. Toisinaan Rokka kuitenkin manipuloi Dingoa, esim. vänkää ölisemällä vieressä, jos Dingolla on vaikka lelu tai puruluu, jonka Rokka haluaa. Olen omin silmin nähnyt, miten Dingo on luovuttanut jopa mehukkaan raa'an luun Rokalle tällaisen vänkäystuokion päätteeksi - esim. kun koirat ovat olleet kahdestaan pihalla tai parvekkeella ja olen ikkunasta seurannut tilannetta, eli minun läsnäoloni asiaan vaikuttamatta!

Tämä nyt on tosiaan tällaista "aloittelijakoiraihmisen" pohdintaa, mutta tällä hetkellä tuntuu, että jos vertaan vaikka tuohon ylempänä olevaan Ruohometsän kansa -sitaattiin, niin meidän perheemme arvojärjestyksessä Rokka ja Vladimir ovat ikään kuin Pähkinä ja Viikka, Dingo on Kannusruoho, Isopää tai joku muu sellainen owslan jäsen, jonka pitää vähän muistuttaa asemastaan nuorempiin nähden silloin tällöin. Minä taas olen yhdyskunnan ylikaniini, jonka auktoriteettiasemaa kunnioitetaan ilman muistuttelemisiakin. Minulla on varaa olla kohtelias. Asemastani en liiemmin muistuttele ketään. Minun ei tarvitse.