Vastuupakoilua...

Tässä taannoin kuulin koirapuistosta, jota jutun kertoja vältteli, koska siellä kävi joku välinpitämätön koiranomistaja agressiivisten koirien kanssa. Tällaisista ikävistä tapauksista kuulee aina välillä, agressiivisilla koirillahan ei ole puistoon asiaa - tai vähintään pitää antaa sosiaalisille koirille tilaa, jos joku muu haluaa käyttää puistoa ja omat koirat eivät tule muiden kanssa toimeen. (Puhun ihan omakohtaisesta kokemuksesta, Dingohan on uroksille agressiivinen, joten sen kanssa olen käynyt koirapuistossa ainoastaan sen ollessa tyhjä ja lähtenyt heti, jos joku muu haluaa tulla sinne. Ja yleensä vieläpä ajoitin nämä reissut tyyliin yömyöhille tai aamupäiville, kun suurin osa koiranomistajista on nukkumassa tai töissä.)

Mainitsemani tapaus jäi erityisesti mieleen siksi, että koirien omistaja kuulemma perusteli koiriensa huonoa käytöstä sillä, että ne ovat rescuekoiria. Itseäni rescuenomistajana tuollainen pisti aikatavalla suututtamaan. Sen verran, mitä Dingon taustasta tiedettiin tarhalla kertoa, sillä on hankala sellainen. Sitä on pahoinpidelty, puukotettu, kenties jopa ammuttu ja se on joutunut pahoihin tappeluihin toisten urosten kanssa. Elämä oli heitellyt sitä sen tullessa minulle ja kyllä, sillä oli käytösongelmia. Remmirähinää, itsensä puolustamista ihmisiltä ennalta arvaamattomilla puraisuilla, toisten koirien kimppuun käymistä tappomeiningillä. Totta kai tämä johtui siitä, että koira on kokenut aiemmin hirveyksiä ja joutunut pitämään puoliaan. Silti en ikinä, toistan, IKINÄ ole kuvitellut, että koirallani olisi joku oikeus käyttäytyä sillä tapaa taustansa vuoksi. Ongelmat pitää kohdata, niiden kanssa täytyy osata elää (esim. välttää tilanteita, joissa voisi tulla haavereita) ja ennen kaikkea ajan kanssa ongelmat pitää KORJATA.

Raivostuttavaa ajatella, että joku tuollaisella yksinkertaisesti typerällä tavalla pilaa rescuekoirien mainetta. Se, että koira on rescue, ei anna sille mitään erivapauksia huonoon käytökseen.

Ja nyt - ennen kuin tätä lukeva pelästyy ja tuumaa: "ei rescueta koskaan minulle" - on todettava tähän väliin myös se fakta, etteivät kaikki rescuet todellakaan ole mitään ongelmakoiria, vaan joukkoon mahtuu monenmoista käytökseltään tavallista, kilttiä ja ystävällistä sessua. Juurikin riippuen koiran taustasta ja vähän toki esimerkiksi hermorakenteesta ja muista ominaisuuksista.

Vastuu koiran asettumisesta uuteen kotiin on tietty sillä, joka koiran adoptoi. Tässä alkuun mainitsemassani tapauksessa kertoja oli kuullut koiranomistajan surkuttelevan koiriaan, miten niillä on ollut vaikea elämä kaduilla. Ihminen tekee juuri pahalaatuisen virheen, jos asettuu pelkästään surkuttelemaan mennyttä, eikä auta koiraa eteenpäin. En pitäisi kovia kokeneen ihmisenkään etuna, että hänen annettaisiin vapaasti riehua ja aiheuttaa ongelmia itselleen ja muille, "koska hänellä on ollut aiemmin hankalaa." Mainittakoon myös, että oma vähäinen koirakokemukseni on jo näyttänyt toista sen suhteen, kun jotkut väittävät koiran elävän hetkessä. Niin tai näin, Dingo näkee toisinaan painajaisia, jolloin se tärisee ja vingahtelee sen kuuloisesti, että sitä hakattaisiin. Monet kerrat en ole kestänyt kuunnella koirani hätää ja herättänyt sen varovaisen lempeästi, jolloin se on hätkähtänyt hereille pelokkaana ja huomannut sitten olevansa turvassa omassa kodissa ja jatkanut sitten uniaan rauhallisemmin.

Mitä kauhuja Dingon menneisyydessä onkaan, en kuitenkaan ole ikinä ajatellut, että sillä olisi nykyhetkessä joku oikeus käyttäytyä huonosti hihnassa tai olla agressiivinen koiria tai ihmisiä kohtaan. Vastuu tästä on minulla ja minun tehtäväni on tuntea koirani, arvioida, miten se reagoi erilaisissa tilanteissa ja opettaa sitä vähitellen ottamaan iisimmin ja reagoimaan eri tavalla. Ja niin kauan kuin sitä parempaa reagointitapaa ei olla opittu, ei mennä tilanteisiin, jossa koira aiheuttaisi vahinkoa. Auttaa myös siinä koulutuksessa, kun koiralle ei tule enempää huonoja kokemuksia.

Tein itse Dingon kanssa kovasti töitä, jotta sain palautettua sen luottamuksen - ensin itseäni ja sitten pikku hiljaa ympäröivää maailmaa kohtaan. Paljon piti oppia yrityksen ja erehdyksen kautta, mutta pikkuhiljaa alkoi mennä parempaan suuntaan. Varmasti joku muu olisi osannut tehdä asiat paremmin kuin minä, mutta aika hyvin pärjäsin ottaen huomioon, että Dingo kuitenkin on ensimmäinen kokonaan oma koirani ja sitä edeltävä koirakokemuksieni on aika vähäistä.

Pääasia on kuitenkin se, että yrittää ratkaista ongelmat ja kantaa vastuun koiransa tekemisistä. Koiranomistajalla ei ole oikeutta piiloutua koiransa taustan tai minkään muunkaan ominaisuuden, kuten koiran rodun taakse. Ne seikat ja niistä koituvat haasteet tulee tiedostaa, miettiä tilanteet ennalta ja pikku hiljaa kouluttaa koiraa yhteiskuntakelpoiseksi. Ennen kaikkea mielessä täytyy pitää vastuu omasta lemmikistä ja sen tekemisistä. Vaikka koirasi olisi Vietnamin sodan veteraani, sillä ei ole silti mitään oikeutta ryykätä puremaan naapurin Muffea ja jos se niin tekee, SINUN pitää maksaa Muffen tikkaaminen eläinlääkärissä.


Huonosta maineesta haittaa eläinsuojelutyölle

Peräänkuulutan meidän kaikkien koiranomistajien vastuuta omien lemmikkiemme tekemisten kontrolloinnista välttelemällä tilanteita, joissa koiramme saattaa aiheuttaa vahinkoa, sekä panostamalla koiriemme koulutukseen. Ja viime kädessä kantamaan vastuu niistä vahingoista, jos niitä pääsee sattumaan. Erityisesti haluan kannustaa kaikkia meitä, joilla on kodinvaihtajakoira kotonamme, auttamaan koiraa siirtymään eteenpäin, tavoitteena mukava ja mahdollisimman normaali arki. Rescuelle pitää asettaa aivan samat vaatimukset käytöksen suhteen kuin tavallisellekin koiralle ja jos on sen suhteen ongelmia, pitää tavoitteena olla niiden ratkaiseminen. Ja sinä aikana kuin koiralla ongelma on, pitää elää sen ongelman kanssa vastuullisesti.

Kannattaa ajatella, että kun on halunnut auttaa adoptoimalla kotia tarvinneen koiran, millaisen mielikuvan muut ihmiset saavat sinusta ja adoptiokoirastasi. Nimittäin riippuen siitä, onko antamanne kuva hyvä vai huono, voi riippua, antaako joku toinen ihminen kotia tarvitsevalle koiralle kodin vai ei. Me kaikki, joilla on rescue hallussamme, olemme vastuussa myös siitä, millainen maine rescuekoirilla on. Samalla tapaa kuin tietynrotuisen koiran omistajilla on yhteisvastuu oman koiransa rodun maineesta ja siitä, miten niihin suhtaudutaan. Rescuekoirien kohdalla huono maine olisi erityisen vahingollinen, koska siitä koituu haittaa eläinsuojelutoiminnalle. Rotukoirillehan ei ole mikään pakko teettää pentuja, jos niille ei ole kysyntää. Rescuet sen sijaan ovat toiminnastamme riippumatta olemassa olevia koiria ja jossei niille löydy kotia, edessä on vuosien viruminen tarhalla tai viimeinen piikki vähän paikasta riippuen.

Huomautan, ettei pitkässä juoksussa ongelmaa ratkaista koiria adoptoimalla, vaan steriloimalla koiria ja valistamalla ihmisiä kohdemaissa - myös Suomessa. Tämä pitkän tähtäimen eläinsuojelutyö vaatii vapaaehtoisia tekijöitä uurastamaan sen puolesta, sekä tietenkin rahaa. Näiden resurssien saamiseen vaikuttaa puolestaan koirien adoptointi - kyllä itsekin olen Dingon myötä ollut paljon aktiivisempi eläinsuojelutyössä ja myötämielisempi lahjoittamaan rahaa ja muuten osallistumaan näihin projekteihin ja levittämään niistä tietoa. Rescueasiat koskettavat minua, koska minulla on rescuekoira. Samaten ne koskettavat jonkun verran tuttavapiiriäni, jotka ovat tutustuneet Dingoon ja tiedostavat sen kautta, että maailmalla on paljon koiria, jotka kaipaavat apua.

Kuvitelkaamme, että minulla olisi ollut niin kamala mielikuva rescueista, etten olisi ikinä adoptoinut Dingoa. (En kyllä tiedä, miten olisin kyennyt jättää tuon lutusen pojan adoptoimana, oli rescueiden maine millainen hyvänsä.) Olisiko koskaan tullut esimerkiksi animoitua Laikan Tarinaa, opetusvideota Romaniaan? Dingon kun voisi sanoa olleen muusana tuossa projektissa... Innoittajamme. Ja jos joku tuon videon nähneistä lapsista sen ansiosta isona steriloi koiransa, voisi sanoa, että Dingon ansiosta jää 67.000 uutta kulkukoiraa syntymättä.

Tämä yhtenä esimerkkinä siitä, millaiset vaikutukset rescueiden adoptoinnilla on. Käytännöllisemmältä kannalta katsoen adoptoimalla paitsi tuo asialle tunnettavuutta omassa lähipiirissään ja kannustaa ihmisiä puuttumaan ulkomailla rehottavaan kulkukoiraongelmaan tukemalla eläinsuojelutyötä, myös vapauttaa tarhalle uuden paikan ja tukee kulukorvausmaksulla eläinsuojeluyhdistyksen toimintaa.

Rescuen omistajien kannattaa siis tiedostaa, että rescuekoira ei ole pelkästään se yksi onneton pelastettu, vaan myös lajitoveriensa asiasta puhuva mainoskyltti. Ja jos se mainoskyltti puree koirapuistossa olleen kanssaihmisen perheenjäsentä, se ei ole kauhean hyvää mainosta eläinsuojelutyölle se. Eli miettikää vähän, kun elätte rescuen kanssa, millaisia mielikuvia ihmisille tulee rescuetoiminnasta teidän koiranne käytöksen perusteella.


Omistajan asenne ratkaisee

Päätin kirjoittaa tästä aiheesta myös ihan sen takia, että toivon jokaisen miettivän omalla kohdallaan, toimiiko vastuullisesti oman koiransa käyttäytymisen suhteen vai selitteleekö koiran ongelmia sen taustalla tai jollain muulla ihmeellisellä.

Toisinaan ihmisten kanssa jutellessa tulee vastaan tapauksia, joista tulee aika vahvasti fiilis, että omistaja itse tajuamattaan ylläpitää tai jopa pahentaa ongelmaa surkuttelemalla sitä ja "ymmärtämällä" koiraa sen sijaan, että yrittäisi auttaa koiransa yli ongelmastaan.

Klassisena esimerkkinä kaikille tietynnäköisille koirille ärhentelevät tai niitä hysteerisesti pelkäävät koirat, joiden omistaja kertoo syyksitälle käytökselle, miten joskus vuosia sitten joku yksittäinen tapaus sai tämän aikaan. "Kun sen näköinen koira kävi tämän päälle." Noista tulee olo, että se tapaus sieltä vuosien takaa on enemmänkin omistajan korvien välissä ja hän tajuamattaan kannustaa koiraansa käyttäytymään sillä tavoin, kun vastaan tulee kimppuunhyökkääjän näköinen koira. Ja käytös vahvistuu, mitä pidempään se sallitaan koiralle ja sitä siihen alitajuisesti kannustetaan.

Puhun jälleen omasta kokemuksestani - huomattavin edistysaskel Dingon remmirähinästä pois koulutuksessa oli se, kun tajusin, että MINÄ jännitän niitä vastaantulevia koiria, kun pelkään Dingon tempaisevan rähisemään. Loppujen lopuksi "Dingon remmirähinästä pois koulutus" oli sitä, että koulutin itseäni ohittamaan koiria Dingon kanssa ilman, että itse jännitän tilannetta. Vielä nykyäänkin, kun koukkaan Dingon ja Rokan kanssa puskaan tai autotielle toisen koirakon tullessa kapealla tiellä vastaan, tiedostan tekeväni sen enempi säilyttääkseni oman mielenrauhani.

Eli ihmiset rakkaat, kun se "iso musta koira" ryykää pentunne kimppuun niin on ensisijaisen tärkeää, että tilanteen mentyä ohi ette touhota ja tuudittele ja lässytä sille pennulle, vaan käyttäydytte rauhallisesti ja jatkatte elämää eteenpäin. Jossei pentua vallan ole raadeltu puolikuoliaaksi, niin ennemmin toteaa "oho", kun jotain jännää tapahtuu. (Tämä kaiken muunkin suhteen, jos pentu vaikka pelästyy pyöräilijää, parempi, että olette itse rauhallisia ja iloisia, osoitatte koiralle, ettei asiaa, mitä se pelästyi, tarvitse alkaa pelkäämään.) Ja kun seuraavan kerran tulee iso musta koira vastaan, ette ajattele, että "nyt tämä pentu pelkää näitä kaikkia", vaan viette sen tutustumaan, tarjoatte paljon positiivisiä kokemuksia pennullenne ja itsellenne isoista mustista ja kaiken muunkin värisistä ja kokoisista koirista.

Näin olen Rokan kanssa pyrkinyt toimimaan - muunmuassa, kun Dingo parit kerrat rähähti sille aika raivokkaasti sen ollessa pikkuinen pentu. En ruvennut mitenkään paapomaan sitä, vaan kannustin koiraa jatkamaan reippaasti eteenpäin ja kas vain, se suhtautuu rohkeasti Dingoon, eikä säikähdä vähästä. On silläkin ollut koirapuistoissa tilanteita, mutta niistä on päästy eteenpäin.

Ja tosiaan, vaikka koiralle olisi ehättänyt kehittyä pahakin käytöshäiriö, sitä voidaan koulutuksella korjata. Vaaditaan vain kärsivällisyyttä, sekä sen koiran ja omistajan luonteisiin sopivat asialliset koulutusmenetelmät. Koirankoulutus ei ole mitään rakettitiedettä - jos tällainen minun kaltaiseni tupelo siihen pystyi niin kyllä te muutkin, kun yritätte vaan! :)

Koiran käyttäytymistapojen kehittyminen riippuu siis aikatavalla omistajan asenteesta. Olemme avainasemassa sen suhteen, millaiseksi koiriemme toimintatavat muuttuvat ajan kanssa ja saammeko niistä yhteiskuntakelpoisia koirakansalaisia, joiden kanssa voi kulkea mukavasti ihmisten ilmoilla. Eli reippaasti sitä omaa itseä niskavilloista kiinni ja tuulta päin! Ei jäädä murehtimaan mitään "yhyy, en osaa, jaksa, olen köyhä ja ei varaa mennä kouluttajalle, ei ole aikaa..." tms. tekosyitä. Asenne kohdilleen ja yrittämään. Tekemisen maku suuhun: nyt, oman koirani vuoksi, menen vaikka läpi harmaan kiven, jotta sillä olisi hyvä elämä!


Tsemppiä kaikille koiranomistajille näissä asioista ja lämpöistä joulun odotusta kaikille karvakuonoille ja niiden perheille! =)