SEY:n ehdotus positiivilistasta on puhuttanut viime aikoina mm. Facebookin eläinsuojeluryhmässä. Ymmärrettävästi esimerkiksi terraarioeläinten harrastajat ovat tuohtuneet ajatuksesta, että lemmikiksi sallittavien lajien määrää rajoitettaisiin. Taustalla on tietenkin huoli siitä, voidaanko kaikille lajeille tarjota riittävän hyvät olosuhteet, jotta eläin voisi hyvin.

Matelijoissa ja muissa terraarioeläimissä lienee eroja siinä, miten paljon niistä tiedetään ja miten hyvin niille voidaan tarjota hyvät olosuhteet. Taustalla on myös huoli siitä, että joitain lajeja pyydetään suoraan luonnosta, mikä ei tietenkään ole hyvä asia. Suomen lakihan nykyiselläänkin kieltää villieläimen lemmikkinä pidon.

Jokainen meistä voi tehdä myös henkilökohtaisia valintoja siinä, millaisia lajeja hankkii lemmikeiksi. Ajattelin nyt kirjoittaa siltä pohjalta, mitä omakohtaisesti olen viime vuosina alkanut pitää mielekkäinä valintoina. En siis tuomitse, jos jollakulla muulla on erilaiset valinnat omalta kohdaltaan - kunhan jokainen huolehtii vastuullaan olevista eläimistä mahdollisimman hyvin. (Paitsi pilalle jalostettujen rotujen pentuja ostavat, voisitte minun mielestäni oikeasti vähän miettiä, minkälaista toimintaa tuette. No joo, syön joskus tehotuotettua broileria ja siten tuen eläinten sairaaksi jalostamista muutamalla kympillä vuodessa, etten väitä olevani itsekään parempi ihminen, mutta... Kyse on siitä oman perheenjäsenenne hyvinvoinnista, joten kannattaa oikeasti miettiä, ottaisiko seuraavan koiran tai muun eläimen jostain rakenteeltaan terveemmästä rodusta, jos on juuri kamppaillut vuosia jalostuksen aiheuttamien vikojen korjaamisesta seuranneiden kalliiden eläinlääkärikulujen kanssa ja saattanut parhaan ystävänsä ennenaikaisesti hautaan. Ihania luonteita on terveilläkin roduilla, kuin myös sekarotuisilla, rescueilla, yms.) Mutta nyt takaisin aiheeseen.

Ennen Dingon hankintaa minulla oli hamstereita. Olisin toki mieluusti ottanut koiran, mutta ennen opiskelukämppää asuin expuolisoni remonttitalossa, jossa olosuhteet olisivat olleet aika hasardit kämpässä vapaana liikkuvalle eläimelle. Minulla ei myöskään ollut alle 25-vuotiaana työttömänä/pätkätyöläisenä mitään vakituisia tuloja, joten hamsterin ruokaan yms. oli paremmin varaa. Teetin myös yhden poikueen, josta viimeinen, Karl, eleli vanhuuden päiviään Dingon ja Rokan tultua talouteen. Samoin toinen syyrialaiseni, kaunis mustaturkkinen Gloria. Muutaman kuukauden meillä oli myös rescuehamsteri - Hesyltä saatu venäjänkääpiö Dexter.

Dingo ja Vladimir olivat luonnollisesti hyvin kiinnostuneita hamstereista, joten ihan hamsujen oman turvallisuuden vuoksi sijoitin häkit yksiöni vessaan pesukoneen päälle (siirsin ne pois aina siksi aikaa, kun pesin pyykkiä). Rupesin sitten pohtimaan tätä häkkieläinten pitämisen mielekkyyttä, kun talossa asusti myös siellä vapaana kuljeskelevia eläimiä. Pikku hiljaa mielessäni muodostui päätös, etten enää näiden kuoltua hankkisi tilalle uusia häkkieläimiä.

Koira ja kissa ovat pisimmälle domestikoituneet lajit ja kiintyvät ihmiseen ihan eri tavalla. Edesmenneiden hamstereideni emo karkasi aikoinaan, eikä sitä nähty sen koommin. Dingo on kerran pari ollut karkuteillä, Rokka useasti, mutta kumpikin on kuitenkin tullut takaisin. Lisäksi olen pitänyt kaksikkoa lukemattomat kerrat vapaana ja ovat seuranneet meikäläistä ihan tyytyväisinä kotiin - enkä ole poikasia edes pahemmin mihinkään tiukkaan luoksetulokäskyyn namilla tai muulla ehdollistanut kuin ihan satunnaistreeneinä. Eräskin kerta käppäilin metsässä hölisten kännykkään ja koirat pysyttelivät normaalia tarkemmin matkassa, kun en yhtään keskittynyt kontrolloimaan niiden menemisiä.

Vladimir on sisäkissa, joten sen pitäminen eräänlaisessa vankeudessa on mietityttänyt monet kerrat. Toisaalta, on tullut todettua, että ulos päästessään Vladdis aika nopeasti painelee takaisin sisälle oven löydettyään. Toisinaan sen edessä on ollut avoin ovi, eikä se silti ole lähtenyt minnekään. Moni pitää myös ulkokissoja (mitä en todellakaan pidä hyvänä asiana, en ikinä altistaisi omaa kissaani moiselle vaaralle) ja nekin yleensä palaavat kotiinsa.

Näiden kokemusten perusteella sanoisin, että kissa ja koira elävät ihmisen kanssa ja tulevat kotiimme omasta tahdostaan. Toki niiden pitoon liittyy paljon kyseenalaisia ongelmia alkaen siitä, kun ne pikkupentuina viedään emoiltaan - jolloin saadaan aikaan tuo leimaantuminen. (Dingo oli kyllä kaikkea muuta kuin pikkupentu tullessaan, muttei sen kiintymys minusta eroa millään tapaa pentuna tulleen Rokan kiintymyksestä. Tai on minulla kyllä erilainen suhde kumpaankin koiraan, mutta Dingon kanssa se on tietyiltä osin jopa syvempi ja enempi se hakee minulta hellyyttä ja huomiota. Rokka on luonteeltaan itsenäisempi, vaikka seurallinen sekin on.)

Lemmikkieläintä pidetään, koska se tarjoaa omistajalleen iloa, mielenkiintoisen harrastuksen, seuraa yms. eli tavallaan viihdykkeenä. Eläinten asemaa mietittäessä tulisi minusta kääntää huomio myös siihen, mitä ihminen tarjoaa luonaan asuvalle eläimelle ja hyötyykö eläin siitä ja tahtooko se olla siellä ihmisen kanssa vai eläisikö se mieluummin vapaana.

Kaikkia kotieläimiä joutuu ja pitää jonkun verran kahlita. Esim. jos pitäisin ulko-ovea auki, Dingo ja Rokka tekisivät varmasti hyvin mielellään omin päin reissuja pitkin Tamperetta. Meillä on kuitenkin iso tie tuossa kivenheiton päässä talosta, joten moiset reissut eivät olisi näille sankareille alkuunkaan hyväksi ihan niiden omaa hyvinvointia ajatellen.

Luonnonvaraisten eläinten elämä ei ole mitään auvoisaa paratiisia. Ne harvemmin saavat ideaalista määrää niille parhaiten soveltuvaa ravintoa, vaan sinnittelevät sillä, mitä sattuvat löytämään ja saamaan kiinni. Petoeläimet, lajitoverit, liikenne, saasteet, kalaverkot ja monenmoiset luonnolliset ja ihmisen aiheuttamat uhat ovat niille vaarana. Sisäkissaa ja terraariossa elävää käärmettä yhdistää se seikka, että kumpikin on turvassa ulkoisilta uhilta ja asiansa osaava omistaja saattaa jopa osata ruokkia kummankin niille ihanteellisella ruualla. (Pakastehiiret voisivat btw sopia sille kissalle yhtä hyvin kuin käärmeellekin paremmin kuin viljaa sisältävä tölkkimössö. Kissalle voisi olla yhtä ideaalista saada "saalistaa" se hiiri ruokintapinseteistä tai vastaavista...)

Aina, kun rupean pohtimaan jonkun eläinlajin elämää, onko se parempaa luonnossa vai ihmisen kanssa, tulee vastaan tämä vapaus vai turvallisuus -kysymys. Sehän on myös yhteiskunnallinen kysymys, kummassa itse eläisit mieluummin? Vapaassa anarkiassa, jossa saat tehdä, mitä tykkäät, mutta kukaan ei suojele sinua, vaiko tiukasti valvotussa turvallisessa poliisivaltiossa, jossa joudut tiukasti noudattamaan annettuja ohjeita? Monihan mieluiten eläisi turvallisessa paikassa, jossa itse saa tehdä, mitä haluaa, mutta sellaisen yhteiskunnan toteuttaminen olisi aika mahdotonta, kun se vapauden rajoittaminen nimenomaa tuo sitä turvallisuutta. Sama pätee eläimiin. Onko liskon parempi vapaana luonnossa, jossa se ei välttämättä löydä oikeanlaista ravintoa tarpeeksi ja voi joutua pedon saaliiksi itse, vaiko lajityypilliset olosuhteet tarjoavassa terraariossa, jossa lajityypillisesti sopivaa ravintoa on riittämiin?

Entä mitä elo sukupolvien ajan ihmisen parissa tekee eläimille? Niiden ei enää tarvitse pysyä huippukunnossa niukalla ruokavaliolla, saalistaa, varoa saalistajia, taistella lisääntymiskumppanista, yms. Tästä seuraa se, ettei luonnollista heikompien karsiutumista evoluutiosta tapahdu, vaan on ihmisestä kiinni, säilyykö laji elinvoimaisena. Kun katsoo vaikka tämän päivän koiranjalostusta on helppo todeta, ettei ihmisen valinta yleensä palvele eläinlajin kehitystä niin hyvin kuin luonnonvalinta. Moni pitkälle jalostettu rotu ei selviäisi luonnossa kovin montaa päivää. Tämä hetättää kysymyksen, millainen on tuoreempien lemmikiksi otettujen lajien tulevaisuus ihmisen hoidossa?

Googlasin pikaisesti käärmeen jalostusta, koska en tiedä siitä juuri mitään. Kuten hamstereilla, myös niiden osalta kasvatus näyttäisi lähinnä keskittyvän erilaisiin väreihin. Monilla lajeilla ei koiran tapaan edes esiinny niin paljoa geneettistä vaihtelua, että niillä voitaisiin harrastaa esim. rankkaa ulkomuotojalostusta. Koirallahan ison vaihtelun ulkomuodossa mahdollistaa se, että lajilla on hurjat 78 kromosomia, kun esim. ihmiseltä niitä löytyy 46, hamsterilta 42... Käärmeen kromosomilukua piti googlettaa englanniksi, ennen kuin löytyi - useimmilla lajeilla on Ask.comin mukaan 72 eli tuon perusteella siellä voisi olettaa esiintyvän paljon erilaisia variaatioita..

Sitä suuremmalla syyllä pidän huolestuttavana, jossei lisääntyville eläimille aseteta muita kriteerejä kuin minkä värisiä ne sattuvat olemaan ja millaiset värimuodot ovat ihmisten suosiossa. Ja jos outoja ulkomuotomutaatioita tapahtuu (esim. hännättömät kissat ja kaljut koirat, kissat, marsut...) niin niitähän innostutaan sitten jalostamaan välittämättä, onko sellainen mutaatio alkuunkaan hyväksi kyseiselle eläimelle ja kannattaako niitä teettää lisää. (Vrt. jos joku ihminen syntyisi vaikkapa lyhytkätisenä ja alkaisi hankkia mahdollisimman paljon lapsia, joille erikoinen ilmiö periytyisi. Olisiko kauhean hyvä juttu näiden uusien sukupolvien elämänlaadun kannalta, kun olisi vaikeaa kantaa ostoskasseja, mahdotonta ajaa autoa ja suoriutua muusta arjesta ilman apua? Yritän tällä karulla esimerkillä havainnollistaa, mitä usein teemme lemmikkieläimille erikoista ulkomuotoa kasvattaessamme - tarkoitus ei ole loukata ketään!)

Eli onko syytä pelätä, että tuoreemmat lemmikkieläimet muuttuvat ajan saatossa ihmisen jalostuksen tai pelkän vankeudessa tapahtuvan turvatun elämän eläneiden yksilöiden lisääntymisen seurauksena luonnossa elämiseen kelvottomiksi, kuten joillekin kissa- ja koiraroduille on käynyt? Se on ainakin selvää, että turvattu elämä veltostuttaa ja heikommat yksilöt eivät karsiudu lajin evoluutiosta pois.

Itse ymmärrän myös SEY:n huolen siitä, ettei monista lajeista tiedetä tarpeeksi, että niitä voitaisiin hoitaa oikein. Toisaalta, vankeudessa kasvattaminen antaa mahdollisuuden tutkia lajia ja oppia siitä uutta. Eläinsuojeluryhmän keskustelussa tuli ilmi myös pointti, että monien lajien luonnollinen elinympäristö on tuhoutunut ja nämä lajit elävät enää lähinnä harrastajien terraarioissa. Jotkin lajit vankeudessa eläminen voi myös pelastaa sukupuutolta, mitä en lähtisi yhtään vähättelemään.

Noin ylipäätänsä lemmikkien pitoon liittyy paljon ongelmia (hyvin niihin perehdyttävä suomenkielinen kirja on Seppo Turusen Lemmikkielämää - suosittelen!) ja itse lähtisin ehkä enempi sille linjalle, että totaalikieltojen sijaan on syytä puuttua noihin ongelmiin. Itse asiassa olen hivenen yllättynyt, että järjestönä yleensä hyvin maltillinen SEY ehdottaa jotain noinkin radikaalia kuin joidenkin lajien lemmikkinäpitokieltoa. Toisaalta siihen ei olla sentään suinpäin ryntäämässä, vaan nimenomaa ehdotettu asiantuntijaryhmää asiaa selvittämään.