Tupsahdettiin sitten Rokan kanssa eilen takaisin tänne isän luo maaseudun rauhaan. Dingo oli kovin iloinen, kun tulimme takaisin. Nyt istuksin täällä vinttikamarissa nörttäämässä ja aamulenkillä käyneet ja aamupalaa syöneet hauvelit retkottaa tossa lattialla. Ensiviikonloppuna on jälleen menoa, eikä isälle oikein pysty jättämään Rokkaa, kun se on tommonen vilkas koheltaja. Yllättävän vaivattomasti sille kuitenkin järjestyi hoitopaikka - aiemmin sitä hoitanut kaverini oli, että ilman muuta, kun mainitsin Roksulin tarviivan ensiviikolla hoitopaikkaa... Tracon-viikonloppu onkin sitten jo vähän arvoitus, mutta kattoo nyt...

Vladimir on tässä suostunut syömään Mjau-ruokia ja Yarrahia, mikä on hyvä, koska ne ovat teollisista ruuista vähiten epäilyttävät. Se on muutenkin hyvinvoivan oloinen ja vilkas, pörräsi eilen sylissäni pitkään, kun istuksin koneella. Sillä on täällä talossa laaja ulkovintti, jossa se tykkää seikkailla. Hyvä niin, kisulla on puuhaa ja minun ei tarvitse pelätä, että se katoaa.

Päätin tuossa, että lahjoitan Vladimirin isomman raapimispuun eräälle lähipiiriini kuuluvalle, joka otti hiljattain virolaisen kodinetsijäkisun Rekku Rescuelta. Kerrostalokämpässä on hyvä, että kissalla on luvallinen kiipeilypaikka ja kynsienteroituskohde... Kaksikon arki on kuulemma lähtenyt käyntiin tosi mukavasti, olen hyvin iloinen tämän kissan puolesta, että sekin saa mahdollisuuden parempaan elämään.

Ja juu, toki kotimaisiakin löytökissoja on ja niitä on oikeasti paljon (jos verrataan, paljonko kotia etsiviä koiria löytyy Suomesta ja Virosta, kotimaa jää selkeäksi kakkoseksi), mutten oikeasti ajattele, että esimerkiksi Vladdis tai joku muu suomalaissyntyinen kissa olisi jollain tapaa arvokkaampi kuin Virosta kotoisin oleva... Ihan yhtä arvokkaita koirat, kissat ja ihmiset on, olipa niiden synnyinmaa mikä hyvänsä. Ja ei, en usko, että me suomalaiset oltaisiin jotenkin enemmän vastuussa oman maan vahinkopennuista kuin naapurimaiden. Pikemminkin lähinnä hävettää tuplasti enemmän, jos tyyliin naapurit eivät ota itse vastuuta eläimistään, vaikka elävät tässä samassa hyvinvointivaltiossa kuin minäkin.

Sitä paitsi monissa maissa ei ole edes edellytyksiä huolehtia eläimistä samalla tavalla kuin meillä täällä Suomessa. Näin ollen se adoptio Suomeen voi joissain tapauksissa olla sen eläinyksilön ainoa mahdollisuus hyvään elämään.

Noin tunnetasolla, on tuntuu mukavalta ajatella, että tähän omaan lähipiiriin kuuluu nyt taas Dingon lisäksi toinenkin virolaistaustainen eläin. Vaikka onkin vain sijoituskissa kyseessä, eli lähtee jonain päivänä sinne pysyvään kotiinsa, kun sellainen löytyy. Onhan sijoituseläimetkin osa omaa perhettä siinä missä muutkin.

Minustakin olisi tosi mukavaa tarttua jossain vaiheessa haasteeseen ja ottaa tähän oman lauman oheen joku kotimainen tai ulkomainen kodinetsijä sijoitukseen. Pitää kuitenkin saada oma elämä ensin kuntoon, työtilanne paremmaksi jne. Olen tässä miettinyt, joko minusta olisi esim. auttamaan jotain vähän arempaa koiraa tasoittumaan.

Pitääpä muuten tässä vielä kertoa hauska juttu, kun tässä eilettäin hilpaistiin lyhyelle yöpissatuslenkille tuohon maantielle. Täällä sammuu katuvalot aika aikaisin, mutta mikäs siinä, tähdet loistaa ja nään kohtalaisen hyvin pimeässä, kun silmät saa ensin vähän tottua. No me sitten hiippailtiin meidän pihatieltä maantielle, kun kuulen outoa raksutusta. Hetken kuulosteltuani tajuan, että siellä kulkee maantiellä 2 nuorta, joista toinen ilmeisesti taluttaa polkupyörää. Mietin siinä, mitä teen, etteivät siellä pimeässä säikähdä meitä tai koirat ala haukkua. Menin sitten reippaasti toiselle puolen tietä niiden edestä ja Rokanhan ne erottivat pimeässä, kun se on valkoinen ja alkoivat aika heikolla taskulampulla osoitella meitä kohti näkemättä oikein mua ja Dingoa...

"Hei mikä tuolla menee?"

"Joku helvetin iso elukka!"

Siinä kohtaa huikkasin: "Ei mitään hätää. Minä se täällä vaan meen koirien kanssa."

Tyypit vaikuttivat yhä vähän jännittyneiltä, joten rupattelin kevyesti "Ne laittaa nää valot aika aikasin kiinni."

Ei vastausta. Olihan se vähän hämmentävä kohtaaminen kaikille. Koirat eivät olleet millänsäkään - tulipa taas kerran todettua, että haju ja kuulo merkkaavat niille paljon enemmän kuin näkö. Ja voihan olla, että ne näkevät pimeässä aavistuksen paremmin.