Viime päivinä, kun on tullut liukasta, hihnassavetäminen on pahentunut molemmilla koirilla. Luulisin tämän johtuvan siitä, että kun kenkien alla on lunta ja sen alla liukasta jäätä ja kuljetaan jyrkkää alamäkeä, niin minun oma reagointini vetämiseen aikalailla lisääntyy. Olen ehkä vienyt vaatimukseni kulkea vetämättä liian äärimmilleen ja aiheuttanut sillä sen, että nuo vetävät kuin hyeenat. Eikä tilannetta helpota yhtään se, että kulmilla alkaa ilmeisesti taas olla juoksuisia narttuja ja Dingo puuskuttaa niiden perässä höyryveturin tavoin, eikä kuuntele minua... Rokkaan saan vähän enemmän kontrollia, mutta myöntää täytyy, että hihnannytkyttelytekniikkani, jolla aiemmin opetin Dingon kulkemaan edelläni vetämättä jopa vaihtelevanpituisessa flexissä, ei oikein toimi Rokan kanssa. Tai sitten se johtuu siitä, että sillä on paremmin vetämistä tukevat valjaat, eikä se reagoi pikkunytkytykseen.

Kävelimme tänään sakeassa lumipyryssä 3 km päähän eläinkauppaan ostamaan Dingolle viimein ne vetovaljaat. Matkan varrella keksin uuden koiraharrastuksen: koirakävely. Se on vähän kuin sauvakävelyä, jossa hiihdetään ilman suksia. Tässä koirahiihdetään ilman suksia, eli kävellään ja koira vetää omistajaa. Voisin iskeä noille vetovaljaat päälle ja sanoa olevani lajin aktiivinen harrastaja. Aloin tuntemaan epätoivoa, kun tuo mokoma kehitä-se-itse -tekniikkani osoittautuikin huonoksi koulutusmetodiksi.

Mustissa & Mirrissä ei ollut Dingon kokoa jäljellä huskyvaljaissa ja sovitettiin eri valjaita, jotka kuulemma sopeutuisivat koirahiihtoon, mutteivat pulkan tai reen vetoon. Lisäksi ne roikkuivat aikalailla Dingon päällä ja minua alkoi epäilyttää, vaikken vetovaljaista kauheasti tiedä. Päätin sitten jättää valjaat ostamatta, mutta ostin sen sijaan Rokalle uuden tyylikkään remmin. (Kerrankin löytyi pyöreä punottu remmi, inhoan niitä lituskaisia nahkaremmejä..) Kävi aika nolosti, kun juuri maksaessani ostoksia Dingo hivuttautui kassan sivuun ja merkkasi erään tuotehyllyn! Kamalan noloa! Pyytelin anteeksi ja tunsin itseni kehnoksi asiakkaaksi, kun en ollut ostanutkaan valjaita ja sitten Dingo vielä pissaa sinne! Pennulta tuollaisen vahingon nyt vielä ymmärtäisi, mutta aikuinen täysin sisäsiisti koira! Kerran aiemmin on Dingo merkannut sisätiloissa (ollessani ensikertaa erään kaverini luona käymässä) luultuaan toisen koiran ensin pissineen sinne.

Koiratarvikkeesta sitten löytyi täydellisesti istuvat huskyvaljaat. Lisäksi ostin Rokalle vinkuvan pehmoeläimen, jonka Dingo tosin kotiin päästyämme omi, mutta pääsi Rokkakin sillä illan mittaan leikkimään. Ja lisäksi puruluita.

Huf, kuvittelin lähteväni ostamaan parinkympin valjaita, mutta minulta menikin sitten jotain 60 euroa... O_O*

Paluumatkalla yritin saada noiden kulkuun tolkkua, mutta kyllä myöntää täytyy, että (vaikka miten yritin pysähdellä, nytkytellä ja saada koirat kulkemaan remmit löysällä mm. antamalla lisää löysiä, mutta) aina ne virettiin kireäksi ja minua melkein raahattiin perässä.

Saavuin kotiin hikisenä ja rättiväsyneenä.

Annoin koirille sapuskat (nyt vaan levittelin silakkafileet lautasen reunoille ja iskin munajauhelihaperunamuussia viereen) ja vähän aikaa siinä leikittiin leluilla ja meitsi huilasi. Sitten pistin paikat kondikseen pennun tuhojen varalta (kulkueste kodinhoitokäytävään niin, että Vladimir pääsee sinne hiekkalaatikolleen, mutta koirat eivät) ja valmistauduin lähtemään kuntosalille. Kello oli tulossa 6 ja salin kassa oltiin jo suljettu! Piti sitten jättää välistä ja lähteä kauppaan. Jäin ajamaan autoa ajatuksissani ja kuuntelemaan kuinka radiojuontajat naureskelivat naisten ajotaidoille. Olin niin keskittynyt ohjelmaan, että ajoin vahingossa CityMarketin parkkipaikalle ja kerkesin kävellä puoleen väliin kohti kaupan ovea, kunnes muistin, että minun piti mennä Lidliin... Siellä sain todeta, että viime päivinä Lidlin mainoksissa on puhuttu kukkua väitettäessä, että hintoja olisi alennettu pysyvästi - ainakin lonkeron hinta oli noussut ja jätin ne suosiolla kauppaan ja tyydyin ostamaan pizzaa, pakastevihanneksia ja piimää. Kaksi jälkimmäistä koirille.

Innostuin pyörähtämään kirjastoon ja löysin sieltä kiinnostavia kirjoja, mm. Laumanvartijat-tietokirjan, Otavan koirakirjan, joka piti lainata vain, koska en ole ko. kirjaan koskaan tutustunut ja mikä mielenkiintoisinta, Victoria Stilwellin kirja Koirani vai minä? Arvelin sen olevan mukavaa pakoa fiktion maailmasta todellisuuteen. Olen nimittäin viime päivät lukenut pitkästä aikaa yhtä lempikirjoistani, Kazan - Susikoira. Yleensä nautin erämaa&rekikoira -kirjallisuudesta kaikkine raakuuksineen, mutta nyt ahdisti jotenkin uudella tavalla lukea sitä, kun ihmiset pieksevät Kazania nuijalla. Miten upean koiran siitäkin olisi saanut positiivisella koulutuksella, olkoonkin, että Curwood inhimillistää eläinhahmojaan aika tavalla, vaikka yrittää kertoa villieläimistä aidontuntuisesti...

No joka tapauksessa oli aika järkytys alkaa lukea Koirani vai minä? -kirjaa ja huomata, että siinä paasataan laumanjohtajuusopeista. Kyllä minäkin allekirjoitan sen, että koira kaipaa opastavaa auktoriteettia, mutta siinä oli esim. tällainen laumanjohtajuutta käsittelevä neuvo:

"Pysy yläpuolella

Huomiota kerjäävät ja kontrolloimaan pyrkivät koirat yrittävät usein parantaa asemiaan nousemalla ylemmäs hyppäämällä esimerkiksi tuolille, sohvalle tai sängylle. Pidä koira alapuolellasi."

Siis Victoria Stilwellin kirjassa! Ja me idiootit olemme riidelleet Petsien foorumissa sivukaupalla siitä, kummalla on paremmat koulutustekniikat, Victorialla vai johtajuusteorioihin nojaavalla Cesar Millanilla! Päälle päätteeksi näin vielä päivän Koirakuiskaaja-jakson, jossa Cesar palkkasi koiria nameilla monta kertaa luodakseen myönteisiä kokemuksia! Nyt on kyllä maailmankirjat sekaisin!

Ah, nyt alan päästä lähelle tämän merkinnän otsikkoa, josta minun on pitänyt pitkään kirjoittaa, onhan tämä eläinsuojeluaiheinen blogi. Sitä ennen kirjoitan vielä iltalenkistämme, koska se on oleellinen osa juttua. Pakko kyllä tähän väliin todeta, että on noista kahdesta, niin paljon päänvaivaa kuin koiraihmisille aiheuttavatkin, ollut ainakin minulle paljon hyötyä siinä mielessä, että olen näitä ohjelmia seuraamalla päässyt sisään koirankoulutusmaailmaan, alkanut ymmärtää sen käsitteistöä, termistöä ja saanut näkökulmaa erilaisiin teorioihin.

Illan Koirakuiskaaja-jaksossa minua jäi vaivaamaan, kun aralle koiralle vaihdettiin valjaiden tilalle kuristuspanta, koska Millanin mukaan "valjaat tuovat koiralle lisää valtaa". Minä olen vannoutunut valjaiden kannattaja, koska pidän pantoja, kaikenlaisia kaulaan tai päähän kiinnitettäviä vempaimia, huonona vaihtoehtona koiran taluttamisvälineeksi.

Lähdimme siis iltalenkille ja alkumatka oli samaa kamppailua kuin päivällä. Oltiin kuljettu parisataa metriä, kun aloin uskoa, ettei nykimistekniikka hyödytä mitään ja aloin tehdä takaisinpäinkäännöksiä - sillä seurauksella, että koirat vaan palasivat edelleni vetämään. Silloin oikeasti KYLLÄSTYIN siihen, että riipun perässä vedettävänä! Omassa asenteessani tapahtui käänteentekevä muutos ja päätin, että jos piskeiltä ei suju kulkeminen minun edessäni ilman vetämistäni, niin kulkekoot sitten minun sivullani tai takanani, jos eivät edessä osaa olla. Ohjasin koirat sivulle ja blokkasin jalalla, hihnalla, kädellä tai äänellä aina, jos jompi kumpi yritti pungeta ohi.

Minua on aina ennen ahdistanut ajatus siitä, että koirat kulkisivat takanani, mutta nyt koin todellisia helpotuksen hetkiä. Moneen kertaan näitä sai korjata takaisin taakse, mutta se rupesi pikku hijaa sujumaan. Pysyin tiukkana koko lenkin ajan - laskien koirat tietty nuuskimaan penkkoja ja tarpeilleen. Mutta tuli mitä mainioin itsevarman määrätietoinen olo. Tuli sellainen olo, että hei, minähän pystyn tähän. Ja että tähänhän voisi vaikka tottua, että koirat kulkee sivulla, eikä raahaa mua perässään. Uskon, että jos jatkan tätä samaan malliin, saan koirat kulkemaan hyvin. Pitää vaan olla kärsivällinen. Jo nyt sain ne kohtuuhyvään kontrolliin, eihän ne kurittomina ole ennenkään juosseet. Tuo paha vetämisongelma on vaan tullut esiin ihan viime päivinä ja jotain sille oli tehtävä.

Ei paha aloittelijalta kahden koiran kanssa. Ja ilman nameja tai kurkkaria.

Kurkkarit ja muut koiraa satuttavat pakotteet ovat eräs asia, mikä minua risoo ja huolettaa koirankoulutuksessa. Nameja en käytä lähinnä siksi, etten halua koirastani maanista namitaskun kyylääjää. Jos se ei jotakuta haittaa ja osaa olla lihottamatta koiraansa, saa minun puolesta kouluttaa ruokapalkalla. Käytän itsekin satunnaisia namivahvisteita. Pakotteitakin käytän, mutta ne eivät ole kipua tuottavia. Esim. just valjaista nykäisy on vähän eri asia kuin kuristuspannasta nykäisy.

Suomen Eläinsuojeluyhditysten Liitto sai hiljan Cesar Millan -fanien vihat niskoilleen vaatimalla, että tämän Suomenvierailu peruutettaisiin. Samoin vanhastaan muistan ihmisten suutahdelleen, kun SEY vaati Koirakuiskaajaa pois tv:stä. Eläinsuojelupuolen ystäväni ja tuttavani ovat mm. Facebookissa aika ajoin kritisoineet Millania, kun taas tuttavista ja kavereista löytyy myös Millanin kannattajia, joita on välistä suorastaan suututtanut tämä Millan-kritiikki.

Itse olen ollut vähän ristiaallokossa asian suhteen. Kuristuspannat, niillä kytketyillä koirilla vedättäminen, koiran kytkeminen kurkkarista juoksumattoon, hapettaminen, lantion pehmeään kohtaan ja kaulaan tökkiminen, sekä satunnainen sähköpannan ja piikkipannan käyttö saavat täyden tuomioni.

Ymmärrän kuitenkin, miksi Cesar Millanista pidetään. Itsekin pidän siitä puolesta teoriaa, johon yllä luetellut kipua tuottavat rankaisu/pakotemenetelmät eivät kuulu. Positiivinen rauhallisen itsevarma olemus, kas siinä jotain, mikä jokaisen koirien kanssa tekemisissä olevan ihmisen olisi syytä ottaa haltuun! (Käytin sanaa olemus, koska energia kuulostaa minun korvaan joltain yliluonnolliselta ja antaa vähän uskomusmaisen piirteen ja koirankoulutuksen suhteen tahdon itse pysytellä tosielämän faktoissa.)

Eräs toinen ajatusmaailma, josta minulla on henkilökohtaisestikin Millania kiittäminen, on lauman merkityksen korostaminen koiralle. Ennen tämän asian kunnollista tiedostamista pyrkimykseni kuntouttaa Dingo tasapainoisemmaksi koiraksi olivat aikamoista näpertelyä. Toki ihmisten ja arkielämän suhteen edistyttiin, mutta toiset koirat aiheuttivat ongelmia ja loivat varmasti jännitettä koiraan muutenkin. Asian ymmärrettyäni aloin sosiaalistaa Dingoa toisiin koiriin, mikä ei ollut ihan helppo tehtävä huonoja kokemuksia omaavan rescuen kanssa. Minulla oli kuitenkin aiempi kokemukseni edellisestä koirastamme, joka oli urosagressiivinen ja nuorempana remmirähjäsi, mutta rauhoittui vanhemmiten. Siltä pohjalta minä aikoinaan Dingon valitsinkin, että sille tiedetyt ongelmat olivat minulle tuttuja.

Sosiaalistamisprojektin aikana pyrin siihen, että Dingo sai olla paljon tekemisissä toisten koirien kanssa. Onnekseni monilla ystävistäni on ollut narttukoiria, joiden kanssa Dingo on saanut tutustua ja viettää aikaa. Sen sosiaaliset taidot toisten koirien kanssa paranivat (tarhalla sillä oli kuulemani mukaan ollut pari koiraystävää, jotka sitten saivat kodit ennen Dingoa, joten ihan toivoton ei homma ollut) ja lopulta oltiin edetty pisteeseen, että katsoin toisen koiran ottamisen mahdolliseksi. Puoli vuotta myöhemmin Rokka muutti meille.

Dingon edistymistä Rokan tulon jälkeen on ollut ilo seurata. Entinen jurottaja mm. tänään leikki Rokan kanssa moneen kertaan. Nuo kaksi ovat myös kaksi osoittavat selviä laumautumisen merkkejä ja niiden välinen ystävyyssuhde on kehittymässä hyvälle mallille.

Palaan vielä hetkeksi tähän kiisteltyyn koirapsykologiin. En tiedä, miten minun tulisi ottaa kantaa kyseisen kouluttajan Suomenvierailuun. Hänellä on hyvät teoriat, mutta osittain hyvin kyseenalaiset tavat toteuttaa niitä. En oikein jaksa uskoa sitäkään, että psykologille sopiva työskentelytapa olisi pyrkiä saamaan psykologinen yliote kuntoutettavasta potilaasta, ei ainakaan kipua tuottavilla fyysisillä pakotteilla. Mielestäni todellista koirapsykologiaa tai "koirakuiskausta" olisi ohjata koiria ilman kuristuspantaa.

Eikä SEY:kään väärässä ole kritisoidessaan sitä, että Millanin show saattaa aiheuttaa eläimille kärsimystä. Esimerkiksi showssa olevat koirat, puhumattakaan niistä kaikista Suomen pikku "Koirakuiskaajista", jotka sitten lähtevät soveltelemaan omin päin niitä Millanin kyseenalaisempia toimintatapoja, vaikka miten varoiteltaisiin. Se voi lisätä satojen eläinten kärsimystä.

Kaiken tämän keskellä vähän säälittää tuo mies itse, eihän kukaan voi olla täydellinen ja kaikenlaista kritiikkiä joutuu kestämään, kun on laittanut itsensä peliin. Vaan lieköhän nuo vastaväitteet äijän korvaa lotkauttaneet, kun vastaukset kritiikkiin on tyyliin "en satuta ja minua seuraavat ihmiset ovat sitä mieltä, että tämä toimii..." Ja samoin ne ihmiset, jotka eivät vahingoita koiriaan millään muotoa, mutta pitävät kovasti Millanista ja tämän ohjelmasta.

Aika ristiriitaisia tunteita tämä aihepiiri osaa aina herättää. Empä taida laittaa nimeäni mihinkään Millan-adresseihin, olivatpa sitten puolesta tai vastaan. En kertakaikkiaan onnistu muodostamaan tästä mitään kyllä tai ei -mielipidettä.

Ja tuokin, että Victoria Stilwellkin painottaa johtajuusteorioita noin rankasti, löi kyllä meikäläisen ällikällä. Eikä vain positiivisesti. Njoh. Eivät ole ainoat koirankoulutusammattilaiset, joita maa päällään kantaa. Ainoastaan nuo kaksi sattuvat esiintymään LIVin viikko-ohjelmistossa.

Pääasia lienee, että osaan olla omien koirien kanssa johdonmukainen ja toiminnallani lisään niiden hyvinvointia, enkä vaaranna sitä haitallisilla koulutusmetodeilla.

Hoh hoh.. Oli tarkoitus laatia joku järkevämpi kokonaisuus tästä, mutta rupesi väsyttämään. Jossain joku hiljan valittelikin, että suomalaisten blogit ovat liian kolumnimaisia, vaikka niiden alkujaan kuului olla "nettipäiväkirjoja".. Njoh, tulipahan vähän päiväkirjamaisempi höpinä tästä, vaikka henkilökohtaisesti kammoksun ajatusta tuhansista blogeista, jotka ovat täynnä "söin tänään kaurapuuroa ja sitten menin kauppaan ostamaan nakkeja ja sipulipatonkia" -tyylisiä ei-ketään-muuta-kiinnostavia postauksia.