Päätin tänään vaihteeksi tietokoneen sijaan aloittaa aamuni lukemalla lehtiä. Minulle tulee tällä hetkellä Koirat, Lemmikki ja hetken mielenhäiriössä lyhyelle pätkälle tilattu Me Naiset. Kahden jälkimmäisen uudet numerot lojuivat pöydällä koskemattomina, MN oli äkkiä selailtu läpi, joten tartuin Lemmikki-lehteen. Lemmikin kanssa matkailuun liittyvät artikkelit kiinnostivat, mutta aihe on minulle niin tuttu, että ulkomailla matkustamisen skippasin suoraan ja kotimaan matkailuunkaan ei liittynyt mitään uutta.. Itse asiassa siinä virheellisesti väitettiin, että lemmikit pääsisivät Suomessa kaikkiin busseihin, mutta Onni-bussi ei kyllä ota eläimiä kyytiin (sääli, no, onneksi mulla on auto, jolla liikkuminen maksaa vaan neljänneksen julkisen pitkänmatkan liikenteen lippujen hinnoista...)

diipa-normal.jpg

Tositarina-juttu "Muru luottaa taas" veti kuitenkin ensin silmät pyöreiksi ja sitten hellän hymyn huulille. Juttu kertoi loppuelämän kotiin päässeestä vanhuskoirasta, joka sattui olemaan samalta pikkutarhalta Viron Haapsalusta kuin oma rakas Dingonikin! Tämän johdosta, pakko jakaa tämä kyseinen artikkeli kanssanne, jotta muutkin kuin Lemmikki-lehden tilaajat, saavat lukea Murun hellyyttävän tarinan:

Sivu 1

Sivu 2

Vähän surullisena pistin merkille, että jutussa mainitaan Haapsalun tarhan olevan huonosti hoidettu. Itsehän olen aikaisemmin pyrkinyt auttamaan tarhaa käymällä siellä vuosi tai pari Dingon adoptoimisen jälkeen viemässä kissoille hiekkalaatikoita ja muita Suomesta kokoamiani eläinten tarvikkeita ja ruokia, jotka siellä otettiin ilolla vastaan. Tarha tosiaan on melko vaatimaton - ulkona on muutama koiranhäkki ja koppeja, pienessä sisätilassa on kissojen huoneet, toisessa urokset ja toisessa naaraat. Tarhan vieressä on myös asuntola kodittomille ihmisille. Pitää katsoa, josko pääsisi jossain vaiheessa taas katsomaan, mikä tilanne tarhalla on.

Haapsalu on muutenkin nätti kaupunki - suosittelen lämpimästi vierailua Viroon matkustaville, joiden mielestä Tallinna on jo nähty. Siellä on mm. upea vanha rauniolinna, useampi kiva ravintola, iso uimaranta ja hyviä majoitusmahdollisuuksia. Dingon hakureissulla yövyimme hyvältä vaikuttaneessa kylpylähotellissa, joskin minä ja mukana ollut serkkuni jätimme kylpylähoidot väliin. Toisella reissullani yövyin eräässä hotellissa n. 50-60e hintaan. Helpoiten Haapsaluun pääsee omalla autolla - Eckerölinella auto + matkustaja edestakaisin n. 80€ ja samalla voi kätevästi esim. viedä Suomesta lahjoituskuorman Tallinnan tai Haapsalun löytöeläintarhalle. Paluumatkalla tuliaiset on helpompi kuskata joutumatta käppäilemään laivalla.

Murun tarinaan palatakseni, löysin tästä hellyyttävästä koirasta ja Dingosta muitakin yhtäläisyyksiä kuin adoptiopaikan. Molemmat tuollaisia elämän kolhimia vanhoja herroja - Dingoltakin puuttui yksi hammas sen saapuessa, artikkelin Muru-koiralta niitä puuttui useampia. Tunnistin myös jutussa kuvaillun käytöksen, että koira pelkää lyöntiä, jos kohottaa kättään. Tiedä mitä nämä koiranreppanat ovat joutuneet kokemaan. Ilmiömäistä myös, miten hyvin kumpikin näistä Haapsalun vanhoista herroista on sitten uuteen kotiin päästyään toipunut menneisyydestään. Kyllä näistä taas näkee, että se elämän kolhimakin koira ansaitsee uuden mahdollisuuden!

Nykypäivänä valitellaan paljon, että rescuekoirista on tullut jonkinlainen muoti-ilmiö. Jos onkin, niin sanoisin, että hyvä vaan. Olipa kyseessä sitten suomalainen, virolainen tai mistä tahansa maasta oleva kotia vailla oleva koira niin mielestäni on aina parempi antaa koti sille olemassa olevalle koiralle kuin tukea sitä, että pentuja teetetään lisää ja lisää, vaikkei nykyisillekään riitä koteja. Vähän niinkuin onko järkeä aina vaan valmistaa uusia ja uusia vaatteita ja muita tavaroita, jos kirpparilta saa käytettyjä, mutta hyväkuntoisia? Vai onko käytetyt hyvä heittää aina menemään? Siinäkin tilanteessa, että ovat eläviä, tuntevia ja ajattelevia olentoja, kuten koirat? (Juu, olen aika vakuuttunut, että koira ajattelee, vaikkakin varmaan eri tavalla kuin ihminen, mutta ei se tee sen ajattelusta mitenkään vähempi arvokasta.)

Nyt joku varmaan miettii, että miksi minulla sitten on Rokka. No, tokihan mietin aikoinaan Dingolle kaveriksi toista rescueta. Minulle itselleni olisi ollut täysin ok ja jälkikäteen ajateltuna olisin todennäköisesti selvinnyt ilman pissakakkarallia + Rokka on pistänyt paikkoja päreeksi yksin ollessaan, vaikkei olekaan rescue. (Mitä Dingo ei ole koskaan tehnyt.) Dingo ei kuitenkaan tuolloin ollut vielä niin tasapainoinen, että olisin uskaltanut luottaa sen sopeutuvan elämään saman katon alla uuden aikuisen, mahdollisesti myös elämän kolhiman koiran kanssa.

Mitä tahansa pentua en olisi ostanutkaan, koska mm. en ole pitänyt rodunjalostuksesta sen jälkeen, kun menetin Dingon edeltäjän rotutyypilliselle sairaudelle. Kävi kuitenkin niin onnellisesti, että ystävälläni oli meneillään järkevissä puitteissa tapahtuva seropijalostusprojekti vieläpä minua vuosia kiinnostaneilla rekikoiratyyppisillä koirilla. Ja kyse ei tosiaan ollut mistään "teetetään liukuhihnalla pentuja myyntiin" -toiminnasta, vaan jokaista pentuetta mietitään huolella, jopa vuosia ja suunnitelmat on useamman sukupolven ajalle. Koirat luustokuvataan ja käytetään eri rotuja, jolloin sisäsiittoisuus ei kasaa samoja geenejä, mikä tuo koirien perimään monimuotoisuutta, parantaa niiden elinvoimaisuutta ja estää perinnöllisiä vikoja kasautumasta.

Ennen ystäväni projektiin tutustumista olin ollut aika tiukasti eläinsuojelulinjalla, ettei uusia koiria pitäisi teettää, ennen kuin nykyisillä on koti. Onhan sekarotuisten teettely yleensä semmoista "haluan meidän Mustin pennun" tai "ups, kävi vahinko" ja rodunjalostuksen lukuisista ongelmista en ala edes puhumaan... Aloin kuitenkin miettiä, kun tutustuin tällaiseen omasta mielestäni järkevään, 100% ulkosiitoksella tapahtuvaan kasvatustoimintaan, jossa pentueet harkitaan huolella, kuvataan koirien luustot ja seurataan sukujen terveyttä + lähdetään liikkeelle rekisteröidyistä rotukoirista, jolloin sukulinjat hyvine ja huonoine puolineen ovat tiedossa, niin miksi ei? Täytyyhän tulevaisuudelle tulla jonkun verran sitä tervettäkin koirapohjaa ja oman näkemykseni mukaan holtittomasti lisääntyvät lemmikki- ja kulkukoirat tai eläinten terveyttä ajatellen aina vain kamalampaan suuntaan menevä suljetuin rotukirjoin tapahtuva kasvatustoiminta eivät takaa tulevaisuudelle tervettä koirapohjaa.

Lähtökohtaisesti pitäisin hyvänä, että koiranottaja tutkisi ensin, löytyykö hänelle Suomesta tai jostain toisesta EU-maasta asialliselta yhdistykseltä sopiva koditon koira ja jos ei niin sitten ottaisi pennun vastaavanlaisesta järkevästä seropikasvatusprojektista, jos sellaisen sattuu löytämään. Jos taas kokee, etteivät omat rahkeet riitä esim. koiran käytösongelmien kohtaamiseen, ei kannata ottaa koiraa ollenkaan. Meillä ne pahimmat ovat olleet tuolla pentuna tulleella, kun en itse osannut sitä kouluttaa ja siinä kohtaa koti, joka ei ole valmistautunut tähän, antaa koiran kiertoon. Pahimmassa tapauksessa otetaan uusi pentu tilalle ja sama rumba jatkuu.

Palkitsevampaa on minusta ollut ottaa se aikuinen koira ja hoitaa kuntoon. Vaikkei kaikkia maailman koiria voikaan pelastaa niin se rescuen adoptointi on kuitenkin merkittävä teko sille yhdelle tuntevalle yksilölle, joka välttää piikille joutumisen tai tarhalla virumisen. Uudet pentueet joutaa aina jättää teettämättä, jossei kysyntää ole. Eikä sitä olisi, jos tämä "rescuemuoti-ilmiö" laajenisi sellaisiin mittoihin kuin allekirjoittanut ja monet muut eläinten ystävät toivoisivat.

Antoisaa kesää kaikenlaisille hauveleille ja heidän omistajilleen!