Kävimme eilen mieheni kanssa Vantaan Hakunilassa järjestetyssä Top Ovcharka Showssa ihastelemassa kaukasiankoiria. Ajatuksena oli vähän tutustua rotuun ja kenties sen harrastajiinkin. Olemmehan jo pidempään suunnitelleet, että seuraava meille tuleva koira on kaukkari, kunhan päästään vähän rauhallisempaan asuinympäristöön.

Kokemus oli rohkaiseva ja koirat ihania. Oli myös ilo huomata, miten paljon koirien ulkomuoto vaihtelee rodun sisällä. On massavampaa ja hoikkarakenteisempaa, isompaa ja pienempää. Myös värien kirjo vaihtelee paljon. Tämä on nähdäkseni merkki siitä, että rodussa esiintyy paljon geneettistä vaihtelua. Eli suomeksi sanottuna rotu ei ole mistään sisäsiittoisimmasta päästä ja koirien voi olettaa olevan tältä osin terveellä pohjalla. Kaukkarihan on isoksi koiraksi varsin pitkäikäinen rotu.

Luonteen puolestahan kaukkarit tai laumanvartijat yleensäkään eivät ole mitään helppoja jokamiehen koiria. Kaukkarien vuoroa odotellessa oli kiinnostavaa istuskella seuraamassa eri kaukasiankoirien käytöstä mille tahansa koiralle stressaavassa näyttely-ympäristössä, jossa on paikalla satoja koiria ja ihmisiä. Juttelin myös parin kaukasiankoiran omistajan kanssa.

Verrattuna siihen, miten haastavan kuvan olen kaukasialaisista saanut, oli koirien käytös melko rentoa. Kuuma sääkin varmaan vaikutti osaltaan. Pariltakin omistajalta kuulin kommenttia, että hyvin sujuu niin kauan, kun toiset koirat eivät tule liian lähelle tai kun pysytään liikkeessä. Paikalleen omistajan kanssa jääneet koirat alkoivat aivan eri tavalla vahtia ympäristöään. Varsinkin koirilla, joilla oli teltta vahdittavanaan, taisi tämä erityisesti korostua, ellen erehdy.

Tarkkailuni tuotti johtopäätöksen, että olen kuin olenkin saanut Dingon kanssa sopivaa kokemusta kaukasiankoiran hankkimista ajatellen. Pojan kanssa turvaväli toisiin koiriin on iskostunut minulle korvien väliin. Ilman koiriakin liikkuessani annan yleensä koirille tai koiran kanssa kulkeville tilaa. Seurailin kauhisuksen ja ärtymyksen välisin tuntemuksin, miten läheltä jotkut ihmiset koirineen poukkasivat aiheuttaen tilanteen, jossa omaa paikkaansa vartioivalla koiralla kuin koiralla tulee tarve puolustaa omaa tilaansa. Ja kun tähän lisätään vielä iso koko ja voimakas vartiointivietti niin täytyy todeta, että aika ajattelematonta marssia ihan likeltä ohi. Varsinkin, kun tilaa väistää olisi.

Ison koiran hallussapidostakin kuulin ohimennen hyvän neuvon: remmi lyhyenä kaiken aikaa niin koira ei ehdi saada vauhtia syöksähtäessään. (Tämän olenkin muuten huomannut eritoten Rokan Usva-veljeä talutellessani. Sillä on välistä tapana ottaa oikein vauhtia ja ponkaista menemään.)

Koiranäyttelyiden maailmahan ei ole minulle mitenkään erityisen tuttu. Kävin kerran Rokan kanssa Match Showssa, missä lähinnä katsottiin sitä, miten hyvin koira on namikoulutettu esiintymään kehässä. Nyt tuli saatua tähänkin uutta näkökulmaa, kun pääsi lähietäisyydeltä seuraamaan, mitä koiran kanssa kehässä tehdään. Harjoituksen määrän ja positiivisen kouluttamisen merkitys näkyi selvästi. Koirat, joita esittäjä kannusti, kehui ja tarjosi herkkuja, tuntuivat viihtyvän kehässä parhaiten. Toki myös kokemus vaikutti, vanhat konkarit esiintyivät tottuneemmin kuin nuoremmat, joille kaikki oli vielä vähän uutta.

Mitään kaameaa rähinää tai muuta erikoisempaa episodia ei kehässä tullut. Yhdessä vaiheessa pari narttua hieman örähteli toisilleen, mutta noin yleensä ottaen isot haastavarotuiset hauvelit kulkivat aika rennosti ja hallinnassa. Toki kuuma sääkin varmasti vaikutti koiriin, kukapa sitä helteellä paksu turkki päällä jaksaisikaan hirveästi riehua?

Näki kyllä, että porukka oli pääosin panostanut siihen, että koirat pärjäävät tämäntyyppisissä tilanteissa. Olin myös yllättynyt siitä, miten moni kaukasiankoira tuntui olevan hyvin herkuilla motivoitavissa - ystäväni podhalasnkista saamieni kokemusten perusteella elin käsityksessä, etteivät laumikset juuri herkuista motivoidu. Monelle kaukkarille näyttivät kyllä namit maistuvan.

Herkuista pitäminen ja moni muu piirre kaukasialaisissa toi useampaan otteeseen mieleeni meidän tuntematontaustaisen Dingo-poikamme. Ja nyt kotona Dingoa rapsutellessa on tulleet näyttelyssä nähdyt kaukkarit mieleen. Epäilykseni, että Dingolla olisi jossain suvussaan kaukasialaista taustaa, vahvistuivat aika tavalla.

Toinen asia, mikä yllätti kaukkareita livenä ihastellessa, oli se, miten PITKÄ karvapeite näillä on. Olivat myös erittäin lutusia, mitä nyt muutamaa tuli käytyä rapsuttelemassakin, jos minulta kysytään niin kaukkari on kyllä ehdottomasti kaikessa kiehtovuudessaan maailman söpöin koirarotu, mitä löytyy. Makuasia tietysti.

Luonnollisesti paikalla olleet pennut olivat todella herttaisia. Hauskaa oli myös huomata, miten alle vuosikkaat "kaukkarivauvelit" olivat selvästi meidän Rokkaa isompia, vaikkei Roksukaan mikään maailman pienin koira ole. Näitä ihastellessa naureskeltiinkin mieheni kanssa, mitä kaikkea vähänkään pentua muistuttavaa hoivaileva haskelimme tuumaa, kun jonain päivänä tällainen jättiläisvaavi tepsuttaa kotiimme.

Dingo on toinen hiukka arvoitus, tulemmeko tekemään tätä hankintaa Dingon aikana. Olemme aikalailla kallistumassa siihen, että pentu olisi uros. Pennut Dingo toki hyväksyy ja pojalla on ikää sen verran, ettei siinä välttämättä tulisi mitään suurempia tappeluita pennun varttuessa samassa talossa. Mikäli koira kuitenkin Dingon eläessä tulee, täytyy varmistaa, että koirat saa tarvittaessa pidettyä kotona erillään.

Rokka on kuitenkin se, joka tulee useamman vuoden kaukkarimme kanssa elelemään ja toinen narttu saattaisi yhtä lailla aiheuttaa haasteita keskinäisessä toimeentulemisessa. Rokka on periaatteessa kiltti ja sosiaalinen, mutta osaa se välillä olla aika bitch muita koiria kohtaan. Uroksen ja nartun kesken ei tule kiistoja niin herkästi. Ei sillä, etteivätkö Rokka ja Dingokin olisi kerran pari pistäneet rähinäksi, mutta kahden nartun väliset tappelut ovat kyllä vakavuudeltaan ihan toista luokkaa. Toki pitää lähteä siitä, että oman perheen koirat tulevat toimeen keskenään ja tarvetta rähisemiseen ei tule.

Vielä aivan tämän hetken juttu ei hankinta ole muutenkaan, koska rivitalossakin on noita naapureita ja vilskettä, mikä voisi voimakkaan vartiointivietin omaavalle koiralle olla pidemmän päälle turhan stressaavaa. Toki tässäkin on yksilöllisiä eroja kaukasialaisissakin. Muistelen yhä Tampereen koirapuistossa näkemääni isoa komeaa kaukkaria, joka kuulemma asui emäntänsä kanssa kaupungissa ilman sen suurempia ongelmia.

Jätettyämme kaukkareiden kehän taaksemme kuljimme muun koiranäyttelyn läpi. Istuttuani koko päivän katselemassa upeita jättikoiria lähietäisyydeltä näyttivät kaikki muut hauvelit perin pikkuisilta. Teimme myös mieheni kanssa kumpikin havainnon, että muissa näkemissämme roduissa tuntui olevan todella vähän ulkonäöllistä ja rakenteellista vaihtelua kaukasialaisiin verrattuna. Toki vaikutelma voisi olla erilainen, jos viettäisi pidemmän tovin jonkin toisenkin rodun kehän laidalla eri koiria katsellen ja valokuvaten.

Jäi joka tapauksessa sellainen vaikutelma, että olemme päätymässä meille sopivaan rotuun. Kunhan nyt vielä aikanaan sopivan vastuullisen kasvattajan ja sopivasta terveestä yhdistelmästä olevan pennun löytää. Ja kyllä meidän kotimme ovet ovat tulevaisuudessa auki rescueillekin tai monirotuisille ylipäätään. Enhän minä noin muuten pahemmin rotukoirista haaveile, mutta alkukantaisessa ja luonteikkaassa kaukasialaisessa on sitä jotain.