Tämä lienee taas niitä blogikirjoituksiani, jotka nostattavat pienen myrskyn vesilasiin. Mutta ei se mitään. Pääasia lienee, että puhetta syntyy. Ei minusta ole karmeaa, jos kirjoitukseen tulee palautetta, jonka kirjoittaja on eri mieltä kanssani. Paljon karmeampaa on tehdä tekstejä, joiden kommentointi ei kiinnosta ketään. Tulee jotenkin olo, että olisi tehnyt ne turhaan. No, positiiviset aiheet harvemmin herättävät ihmisissä kiinnostusta siinä kuin negatiiviset, mutta mennäänpä asiaan...
 
Jo kesällä, kun luin läpi uudelleen yhtä nuoruuden lempikirjasarjoistani, Päivi Romppaisen kirjoittamaa Vilman Koiraklubia, tulin kiinnittäneeksi huomiota kirjojen rotukoirakeskeisyyteen. Asia, johon ei pahemmin kiinittänyt huomiota, kun omassakin perheessä oli koira, joka on jotain rotua. (Tämän ihanan hirvikoiraherran kuva on muuten kehyksissä tuossa pöydällä koneen vieressä.) Väittäisi tosin, että myös Hän oli minulle ja koko perheelle ensisijaisesti koira, ei harmaa norjanhirvikoira. Yhtä tai montaa rotua tai täysin vailla mitään tiedettyjä rotuja, koira on mielestäni aina ensisijaisesti koira, jota tulisi arvioida yksilönä ennemmin kuin rotujensa kautta. Toki sitä tulee itsekin monesti jonkun omiin mielirotuihin kuuluvan koiran kohdalla todettua, että "nämä on niin mahtavia koiria", vaikkei mitenkään voi tietää, onko kyseinen yksilö sitä, mitä omat aiemmat kokemukset rodun yksilöistä on, saati mitä rodusta sanotaan koirakirjoissa...
 
Viikolla tarttui kirjastosta mukaan Helena Meripaasin kirja Kultaiset Sudet, joka ilmeni minulle ennestään tuntemattoman Irin Kennel -sarjan neljänneksi osaksi. Kärryille pääsi hyvin, vaikkei ollutkaan aiempia osia lukenut. Toki koiraihmisenä myötäelin sarjan henkilöiden kokemuksia koiriensa kanssa. Erityisen sympaattinen oli päähenkilön ja hänen mastiffinsa välinen side. Jotenkin samaistin Irin tuntemuksia koirastaa omiin tuntemuksiini Dingosta, vaikka yksi mastiffi painaa melkein kolmen Dingon verran. Kuin myös kirjan hahmojen suuttumus koiriin tökerösti suhtautuvia ja muuten ylimielisiä hahmoja kohtaan herätti tunnereaktioita, samaahan sitä on itsekin tullut koettua.
 
Kirjaa lukiessa häiritsi kuitenkin moneen otteeseen sen mustavalkoinen tapa käsitellä yksirotuisten ja monirotuisten koirien eroja. Toki kyseessä on nuoremmille suunnattu kirja, joten maailman voi odottaakin olevan mustavalkoinen: myös tarinan "pahikset" olivat aina poikkeuksetta tyhmiä ja koirista mitään tietämättömiä, itsekkäitä törkimysiä. Lukiessa aloin kuitenkin kiinnittää tähän rotuasiaan huomiota ja kieltämättä se vähän pilasi omaa lukukokemustani. Jo kirjan takakansi herätti vähän epäilyksiä "Kultaisen suden kennel näyttää tehtailevan pentuja myyntiin risteyttämällä eri rotuja." No huh huh, kuulostaapa tosi rikolliselta! (Sateenkaarenväristen seropi-ihmisen silmälasein luettuna tuo kuuluu "...risteyttämällä koiria, joiden vanhemmat eivät ole toisilleen sukua.") Toki tarinan pentutehdas sitten oli niin asiaton kuin olla ja voi ja kirja käsitteli ilman muuta tärkeää aihetta. Silti aiheutti lievää silmien pyörittelyä, kun pahan seropitehtaan koirissa on kaikki mahdolliset viat, kun taas päähenkilön perheen rotukoirat ovat toinen toistaan täydellisempiä näyttelypalkintojen kahmijoita.
 
Jäi mietityttämään myös, kun kirjassa kauhistellaan pentutehtaassa teetettävien koirien määrää ja samaan aikaan päähenkilön äiti vie näyttelyssä menestyneen samojedinkoiransa siitosurokseksi Englantiin. Jossain kohtaa kirjaa hehkutettiin, miten kyseiselle koiralle on suunniteltu ainakin 10 pentuetta. Kirja jotenkin jättää sellaisen kuvan, etteivät roturisteytykset voisi olla mitään muuta kuin pahaa ja väärin, kun taas esim. matadorijalostuksessa ei ilmeisesti ole mitään pahaa. Ei ihme, jos joidenkin henkeen ja vereen rotukoiraihmisten kanssa on hankalaa keskustella aiheesta ja yrittää saada heitä näkemään asioita myös toiselta kantilta, kun jo lapsuudessa koiraihmisille tuputetaan tämmöistä ajatusmallia.
 
Seurasin kirjassa, miten siinä kuvattiin rotupeja ja seropeja. Oli siellä peräti yksi ongelmallinen rotukoira, eroahdistusta poteva novascotiannoutaja. Niin ja päähenkilön perheen koirien pikku kurittomuudet. Sekarotuisia kuvailtiin kautta kirjan yksinomaa negatiivisesti, lukuunottamatta yhtä ohimennen mainittua päähenkilön isän hoitolan asukkia, jonka luonnetta kehuttiin. Hyvä, että löytyi se yksi kiltti kiintiöseropi.
 
Ei sillä, kirjassa käsitellään tärkeää aihetta, pentutehtailua ja koirien salakuljetusta eli trokaamista. Ja toki, jos kohderyhmänä ovat hyvin nuoret lukijat, asiat täytyy esittää yksinkertaisesti. Silti, sitäkin suuremmalla syyllä, minusta on loppujen lopuksi aika huolestuttavaa, miten yksisilmäisesti nuorten koirakirjallisuudessa ihannoidaan koirien rotupuhtautta ja pahimmassa tapauksessa vieläpä syrjitään sekarotuisia näinkin räikeästi. Kirjan maailmassa ei tunnu olevan olemassakaan yhtäkään niistä ongelmista, mitä rotukoirien pitämiseen ja kasvattamiseen liittyy vastuuttomien ihmisten kohdalla - mukaanlukien pentutehtailu. Yhdellä sanalla toki mainitaan rotukoirien sairaudet, mistä samalla huomautetaan (ihan todenmukaisesti), että periytyväthän ne viat sekarotuisillekin, jos niiden vanhemmilla vikoja on.
 
Loppua kohden menee jo hieman absurdiksi tai sanoisinko haaveiluksi. Toki nuoremmille lukijoille suunnatun kirjan pitää päättyä onnellisesti, mutta tosielämässä viranomaisia ei kovin helposti saada puuttumaan räikeäänkään eläinten kaltoinkohteluun. Toki hyvä aina, kun sellaiseen puututaan. En myöskään jaksa uskoa, että mikrosiruttamattomia Venäjältä salakuljetettuja koiria jätettäisiin Suomessa lopettamatta/palauttamatta lähtömaahan, oli niillä rabiestodistukset tai ei. (Jännää, ettei kirjassa yhtään kyseenalaistettu, voisivatko ne olla väärennettyjä - aihe, jonka itse olisin ainakin sisällyttänyt mukaan.)
 
Joka tapauksessa, toivoisin, että nuorten koirakirjallisuudessa jätettäisiin mahdollisuutta myös sille, että sekarotuisiakin koiria voi olla ihmisillä ja syntyä tähän maailmaan ilman, että se on automaattisesti vastuutonta tai pahaa. Tai että kaikki puhdasrotuisten koirien pitoon liittyvä olisi aina automaattisesti hyvä juttu. En toki usko, että pelkät kirjat muokkaavat ihmisten ajatusmallin tietynlaiseksi, mutta ihan lukukokemuksenkin kannalta olisi virkistävää lukea myös ei-niin-rotukeskeisiä kirjoja. Ja varmasti nuorillekin voisi jättää enemmän oivaltamisen varaa, ei heille tarvitsisi tarjota kaikkea valmiiksi pureskeltuna.
 
 
Kommentoijille muistutan, etten julkaise asiattomia (esim. ilkeileviä) tai anonyymisti ilman tunnistettavaa nimimerkkiä kirjoitettuja kommentteja. Asiallisuutta ja perusteluja kehiin siis! Mitä ajatuksia asia herättää? :)