Aloitin nyt viime yönä lukemaan tuota Päivä poikasten parissa -kirjoituksessa mainitsemaani Cesar Millanin ja Melissa Jo Peltierin kirjoittamaa teosta Perheen Koira. Aikomuksenani oli aluksi lukea koko kirja, ennen kuin sanon siitä mitään, mutta toisaalta mukava laittaa vähän ylös tästä matkan varrelta, mitä ajatuksia eri luvut herättävät - kokonainen kirja sisältää kuitenkin niin paljon juttua, että kun on loppuun päässyt, alkupään jutut eivät välttämättä ole enää niin tuoreena muistissa.

Tämä ei siis ole mikään kirja-arvostelu, vaan vähän alkufiilistelyä. :D

Ainakaan tähän mennessä ei ole harmittanut, että tuli ko. kirja ostettua. Ihan hyviä peruspointteja ja aihepiirejä siellä on, sellaisia, joita jokaisen koiraa hankkivan ja meidän jo koiran hankkineidenkin olisi syytä pohtia ja käydä läpi. Teoksella on selkeä ja ymmärrettävä ote aihepiiriinsä - paljon turhempiakin koirakirjoja löytyy.

Koirakuiskaajaa olen tosiaan itse aiemmin katsonut lähinnä tv-ohjelman muodossa. Monesti olen nähnyt nettikeskusteluissa sanottavan, että ohjelman sijaan/lisäksi kannattaa lukea C. Millanin kirjoja. Niistä saa paremman kuvan. Kirja toki syväluotaa paremmin teoriapuolelle ja ohjelmat näyttävät aina siltä, miten ne on leikattu. Suomen sensuroiduissa versioissakaan en ole tykännyt tietyistä tavoista ohjata koiraa fyysisesti, jos nyt heitetään tällainen neutraalimpi termi. Kirjassa näitä ei ole ainakaan vielä näkynyt ja ohjelmassa ne tietty korostuvat. Korostumispointti ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että niitä käytetään.

Olen jo ohjelman puolelta allekirjoittanut sen, että "energia", eli olemuksen ja käyttäytymisen viestittämä tunnetila, jotka kumpuavat yksilön luonteen ja persoonallisuuden määräämistä tavoista toimia ja reagoida asioihin (minun nähdäkseni), on tärkeässä roolissa toimittaessa koirien kanssa ja olen myös tätä hyödyntänyt ollessani tekemisissä omieni ja ennestään vieraiden koirien kanssa. Rauhallinen, pyyteettömän itsevarma olemus yleensä toimii. Hermostuneisuus tai uhoaminen on huono asia.

Kirjan johdantoon ja kiitoksiin tutustuminen on ihan hyödyllistä, koska siitä selviää, että kirjan taustalla on iso joukko ihmisiä. Nuorempana luin aina kirjat nämä osiot skipaten, mutta aikuisiällä minusta on tullut vähän tunnollisempi lukija ja jo ihan lähdekriittisyyden kannalta on syytä tietää, keiden kanssa on tekemisissä. Kiitoksissa mainitaan mm. pitkä liuta eläinlääketieteen asiantuntijoita. On tietty aina piristävää tietää, ettei pitele käsissään kirjaa, jonka kirjoittaja olisi keksinyt kaiken omasta päästään, vaikka tekijänä olisikin mainetta niittänyt ongelmakoirien kuntouttaja.

Luin nyt eilisiltana ja tänä aamuna kirjan luvut 1 ja 2 - Luku 1 TÄYDELLINEN PARI: Oikean koiran löytäminen sinulle ja perheellesi, Luku 2 ANTAKAA SUOJAA: Eläinsuojien ja kasvattajien arvioiminen.

Luvussa 1 käsitellään sitä, miten koira tulisi valita. Asioita selitetään käytännön esimerkkien kautta, mikä paitsi tekee asiasta lukijalle helppotajuisemman, tuo myös toisaalta uskottavuutta kirjan tekstiin, kun puhuttuja asioita on käytännön tasollakin todettu tapahtuvan. Ja onhan toki aina mielenkiintoista lukea, millaisten koiraongelmien parissa eri elämäntilanteissa olevat ihmiset ovat kamppailleet, niin on sitten itsekin viisaampi, jos vastaavaa osuu omalle tai tuttujen kohdalle.

Mielestäni oli todella hyvä juttu, että kirjassa painotetaan harkinnan tärkeyttä, koska liian moni koira otetaan hetken mielijohteesta ja siitä kärsivät sitten koira itse, sen ottaja ja ympäristö. Luvussa Asuntolainoja ja koiria on aika hyvä vertaus, kun tuumataan, että amerikkalaiset talonostajat perehtyvät aina huolella asunnon ostoon liittyviin asioihin ennen ostopäätöstä ja että koiraa pitäisi harkita ihan samalla tavalla.

Luku pyrkii myös opastamaan koiranottajan kiinnittämään huomiota siihen, millaisen energiatason omaava koira olisi omalle perheelle paras. Koiran energiatason tulisi olla joko sama tai matalampi kuin kaikkien muiden perheen ihmis- ja eläinjäsenten. Energiatasot on jaoteltu neljään luokkaan:

"1. Erittäin korkea: Koira liikkuu koko ajan, aamusta iltaan. Se voi kävellä tai juosta tuntikausia ja olla sen jälkeenkin energinen.

2. Korkea: Koira on urheilullinen, pitää eniten rajusta toiminnasta, mutta väsyy normaalisti ja on valmis nukkumaan päivän päätteeksi.

3. Keskiverto: Koira osallistuu tavallisiin fyysisiin aktiviteetteihin, joskus rankkoihinkin, mutta tasapainottaa niitä samanpituisilla levähdystauoilla.

4. Matala: Kyseessä on sohvaperunakoira, joka pitää enemmän lepäämisestä kuin aktiviteeteista. Pari tavallista kävelylenkkiä päivässä riittää liikunnaksi. "

Jos näihin on uskominen ja haluaa tiukkaan rajata yhteen kategoriaan, voin käsi sydämellä aikalailla todeta, että minä, Dingo, Rokka ja Vladimir kuulumme kaikki kolmoskategoriaan. Liekö ollut onni matkassa, että olen vaistomaisesti hakenut itseni kanssa "samanlaisen energiatason" omaavia lemmikeitä. Tosin, kun olen itse huono ajattelemaan laatikkomaisesti, voisin sanoa, että meillä saatetaan vaihdella laatikoiden 2-4 välimaastossa, siis kolmonen voi kapsahtaa välillä kakkosen tai nelosen puolelle. Mutta keskimäärin siellä kolmosessa ollaan. Henkilökohtaisesti vähän epäilen, onko oikeasti olemassa nuoria koiria, jotka kuuluvat kokonaan neloskategoriaan. Ykköskategorian koiria on kyllä olemassa ja pelkkä ajatus sellaisen omistamisesta saa minut kauhun partaalle. O_O'

Kirjassa puhutaan myös siitä, ettei energiataso riipu aina rodusta ja muistutetaan, että samankin pentueen koirissa on eroja. Näin oli mielestäni Rokankin sisarusten kohdalla, mitä kasvattajalta kuulin. Pentueessa oli myös paljon Rokkaa aktiivisempia yksilöitä, jotka menivät aktiivisempiin harrastajakoteihin. (Rokan valinnassa painoi eniten, että se pärjäisi Dingon kanssa, joten sen vuoksi piti löytää mahd. tasapainoinen, rauhallinen ja itsevarma yksilö, jolla olisi hyvät edellytykset elää saman katon alla epävarman ja jokseenkin epätasapainoisen rescuen kaverina. Valintahan osui ihan nappiin ja Dingokin tasapainottui Rokan laumaan liittymisen myötä.. Do not underestimate the Power of the Pack! x)

Dingo ja Rokka ovat myös erinomaisia esimerkkejä siitä, etteivät koiran rodut määritä absoluuttisesti sen energiatasoa. Sisältäväthän kumpikin aktiivisia rotuja (Dingon kohdalla tietty vain arvauksia, mutta sanokaa minulle joku passiivinen rotu, mitä se voisi sisältää...) mutteivat ole itse mitään hypertoimeliaita riehupellejä, vaikka on niillä aktiivisetkin hetkensä.

Pidin kovasti myös siitä, että kirja huomioi sekarotuisten koirien omistajia ja seropia harkitsevia toteamalla useampaan kertaan, että koiran rotupuhtaudesta riippuu, miten paljon rotuominaisuudet siinä ilmenevät. Rupesin tuossa miettimään sitä, että mitä sekarotuisempi, sitä lähempänä luonnollista "keskivertokoiraa" ja voi ajatella koiraa nimenomaa koirana. Dingoahan en edes kauheasti voi alkaa minään rotuna ajattelemaan, sehän on minulle ensisijaisesti koira. (Jos tulee roduista puhe, heitän yleensä leikiksi, että oletettavasti 100% koira, mutta vähän voi kengurua ja krokotiilia olla seassa...)

En kyllä tiedä, allekirjoitanko sitä, että koiran tai ihmisen energiatasot olisivat synnynnäisiä. Ne voivat olla kyllä jonkun verran muutettavissa - eivät ehkä ykkösestä neloseen tai päin vastoin, mutta noin muuten kylläkin... Ja veikkaisin, että ovat yhtälailla opittuja kuin geeneissä. Sama koira voisi ehkä eri sisarusparvessa kehittyä ihan erilaiseksekin? Toisaalta, aikuisiällä voi olla haastavampaa muokata tätä. Mutta kyllä se muokattavissa on, näin väittäisin mutu-tuntumalta. Laiska ihminen (kuten minä) voi aina ottaa itseään niskasta kiinni ja ryhdistäytyä. Hyperaktiivinen tyyppi voi opetella ottamaan rauhallisemmin. Se on myös tahtokysymys.

Koiran kohdalla energiatasoon liittyy mielestäni myös ikä ja koiran treenaustaso. Painotan, ettei minulla ole kokemusta isoista määristä työkoiria, mutta ihan teoriatietojen pohjalta kehtaan epäillä, että jos Dingo ja Rokka olisivat nuoresta saakka asiallisella meiningillä kovan luokan työkoiriksi treenattuja, eivät ne nyt malttaisi tuossa lötköttää rentoina (Dingo lattialla jaloissani, Rokka luultavasti sängyssäni) lyhyen aamuremmilenkin ja pienen naminetsintäleikin jälkeen, vaan touhaisivat turhautuneina kunnon toimintaa kaivaten. (Lisähuomautuksena, tätä romaanitekstiä kirjoittaessa piti pitää leikkitauko koirien kanssa, riehuttiin vetoköyden kanssa yms., ei nuo mitään flegmaattisia sohvaperunoita sentään ole, vaikka osaavat rentoutuakin. :'3)

Ja mainittiimpa siitä johtajuusjutustakin parilla tapaa. Todettiin kaavan olevan aina ehdoton, että koiran mielestä tilanteessa on aina johtaja ja seuraaja ja jos ihminen ei osoita olevansa johtaja, koira pyrkii täyttämään tämän paikan huonoin seurauksin. Itse en allekirjoita tätä, koska en kykene näkemään koiran ja ihmisen suhdetta noin yksipuolisen mustavalkoisena - siinä on erilaisia vivahteita ja molemminpuolinen kunnioitus on hyvän yhteistyön edellytys. Lisäksi se koira ei ole henkisesti täysikasvuinen, vaikka fyysisesti olisikin ja pentu ei voi kovin vakavasti pyrkiä ottamaan alfan asemaa.

Luku 2 käsittelee eläinsuojien ja kasvattajien arvioimista. Suomen oloissa pitäisi eläinsuojien lisäksi myös rescueyhdistykset huomioida, koska monet niistä lukeutuvat myös vastuullisiksi koiranottopaikoiksi. Kotimaisten kodinetsijöidemme taso ei onneksi ole niin hurja kuin Yhdysvalloissa, jossa tarhat pullistelevat harkitsemattoman eläinten ottamisen seurauksia!

Se oli minulle uusi tieto, että Yhdysvalloissa on rotukohtaisia rescuepaikkoja. Ihan mielenkiintoinen juttu ja hyvä sinänsä, että yhdentyyppiseen rotuun on paikan pitäjien helpompi perhtyä ja auttaa niitä löytämään oikeanlaiset kodit. Toisaalta kuulostaa vähän karulta semmoinen "vie koirasi muualle, otamme vastaan ainoastaan basset houndeja", mikä nyt ei ehkä kuitenkaan ole toivon mukaan pelin henki. O_O

Kirjassa on ohjeet sille, miten käydä eläinsuojassa ja toki mielessäni aloin vertailla sitä käyntiini Haapsalun tarhalla Dingoa hakemassa 2009. (Ei mennyt normaalin käsikirjoituksen mukaan, koska mennessämme sinne Dingo olikin kipeä. Ensimmäisenä vierailupäivänä se murisi koppinsa perällä, takapään lihakset olivat kipeytyneet poikaparan jouduttua nukkumaan -20 asteen pakkasessa ulkona.. Toiveeni saada kotiin koira, jota olin tullut hakemaan, tipahtivat lähelle nollaa, kun se ei ollut matkustuskunnossa, eikä antanut edes lähestyä itseään. Kävin läpi muita koiria, joista yksi oli aggressiivinen, yksi arka ja yksi yliaktiivinen, muita koiria ei tarhalla silloin ollut. Menimme hotelliin ja seuraavana päivänä Dingon vointi alkoi kohentua, kun se saatiin houkuteltua sisätiloihin ja se sai eläinlääkärin hoitoa. Nähdessäni Dingon ensikertaa se käyttäytyi rauhalliseti.)

Kirja kehottaa menemään löytöeläinkotiin kylmähermoisena ja tunteettomana. Sanoisin, etten ole itse ikinä tehnyt niin, mutta käyttäytynyt rauhallisesti. Ehkä tuo on hyvä sääntö keskivertosuomalaista ulospäinsuuntautuneemmalle ihmiselle, joka alkaa tunteellisesti hypettää/vollottaa siellä. Kyllä järki on hyvä pitää matkassa ja käytös rauhallisena ja luottamusta herättävänä. Ja se on tosiaan hyvä neuvo, että antaa ennemmin koiran lähestyä itseään, eikä ole ensimmäisenä adoptoimassa sitä sekopäisintä hyppijää tai arinta nurkassa nyhjääjää. (Herää 2 kysymystä: Miten joku oikeasti on niin ajattelematon, että noin vaan ottaa jomman kumman ääripään koiran? Millaiset mahdollisuudet näillä äärikoirilla on päästä itselleen sopivaan kunnolliseen kotiin vai onko niitä edes järkevää pitää kodinetsijöinä onneaan kokeilemassa, useinmiten huonoin seurauksin?)

Pohdiskelin lukua lukiessani omia koiranhakureissujani. Molemmissa muistan tunnetilani olleen vähän hämillinen. Mitään voimakkaita "voi raukkoja!" tunnetiloja ei ole ikinä löytöeläintarhoilla käydessä tullut, vaikka olenkin tuntenut myötätuntoa eläimiä kohtaan ja käynyt silittelemässä, pitämässä seuraa, viemässä leluja yms. Rokkaa hakiessa olo oli myös vähän höntti ja toisaalta semmoinen arkinen. Ei mitään "jee! ihkusöpö pentu!!" -fiiliksiä. Muistan heittäneeni läppää, että olisin Hopeanuoli-sarjan Gohee-vaarin kaltainen koiranpennun valitsija. Fiiliksistäni huolimatta nuo molemmat on sujuneet aikalailla oppikirjan mukaan, kun olivat etukäteen minua kokeneempien ihmisten kanssa jutellen tehtyjä, pitkään harkittuja valintoja ja käytännön tilanteet sujuivat hyvin. Dingo oli mukanani Rokkaa haettaessa ja kävimme (kasvattajan neuvosta) kävelemässä yhdessä hänen pihapiirissään niin, että Rokka ja Dingo saivat tutustua toisiinsa ennen kuin hyppäsimme autoon ja lähdimme ajamaan kohti Raahea...

Kommelluksilta ei silti vältytty. Molempien koirieni hakumatka oli satoja kilometrejä pitkä. Rokalla vaivaiset 300 km suuntaansa, Dingolla peräti 800 km, sisältäen 100 km Viron puolella, laivalla Suomenlahden yli ja matkan Helsingin ja Tampereen kautta Raaheen. Matkoilla noihin molempiin on luotu se ensikontakti. Rokalle piti ajomatkalla soittaa Rammsteinia, jottei se itkenyt. Dingo näykkäisi minua Tallinnan terminaalissa, kun erehdyin silittämään sen kipeää takapäätä. Auto, vanha farmariooppelini, oli ensimmäinen, mihin nuo molemmat tottuivat ja sinne ne voi tätäkin nykyä jättää tarpeen tullen odottamaan.

Vladimirkin, vaikka kissa onkin, tuli aikalailla valittua ja toisaalta koulutettua koiraihmisen metodein. En toisaalta pidä kovin hyvänä lähtökohtana lemmikin kasvatukselle kissoihin liitettyä itsenäisyysmystiikkaa. Toisaalta huomioin koirieni omia mielihaluja samaan tapaan kuin kissaihmiset kissojensa vaatimuksia. Vladimirilla ei ole mitään erityisoikeuksia siksi, että on kissa, eikä Dingolla ja Rokalla ole erityispakotteita siksi, että ovat koiria. Kaikilta edellytän sääntöjen noudattamista semmoisella inhimillisen löyhällä tasolla, että yhteiselo sujuu mukavasti, mutta ettei koti ole niille mikään armeijan käytöstapakurssi.

Mutta tosiaan. Kun on löytöeläinkodilta tuo Vladimirkin, niin minullahan oli tilaisuus tarkkailla pentuja pitkään ennen päätöstä ottaa siitä kissa, kun olin siellä vapaaehtoisena. Vladimir oli pennuista ainoa, joka ei leikkipurrut ja raapinut kättä silitettäessä (en tykkää kissojen terävistä kynsistä ja hampaista ja minulla oli jo Dingo silloin, joten en todellakaan kaivannut kissaa, joka ei osaa pitää kynsiään piilossa), joten Vladde tuli valittua pesueesta aikalailla samoin perustein kuin Rokkakin omastaan. Tosin voin Vladdiksen kohdalla ylpeästi todeta tehneeni havainnot ja valinnat itse.

Mutta joo, Perheen Koira -kirjaan palatakseni, Luku 2 käy eläinsuojien lisäksi myös kasvattajalta ottamista läpi. Heti alkuun todetaan, ettei koiraa saisi ostaa internetistä sitä näkemättä, mikä on erittäin tärkeä neuvo. Tosin tuli heti mieleen, miten aikoinaan rescuesivuja selaillessani ihastuin Dingon kuvista välittyneeseen olemukseen, jossa oli jotain samaa kuin viikkoa aiemmin menehtyneessä harmaassa norjanhirvikoirassamme, mutta oli kuitenkin ruskeana puoliluppakorvaisena seropina ihan oma yksilönsä... Luin luonnekuvauksesta, ettei tule muiden urosten kanssa toimeen, mikä muistutti myös edesmenneestä koirastamme. Selailin useita eri eläinsuojeluyhdistyksiä, vähän kai myös kasvattajia erilaisista minua kiinnostaneista roduista (en ollut tuolloin niin rotukoiravastainen kuin nykyisin), mutta jotenkin palasin aina lukemaan Dingon sivua.. Otin yhteyttä Dingon varaajaan ja kerroin rehellisesti, millainen koti minulla olisi tarjota ja mikä oli aiempi koirakokemukseni.

Jäin harkitsemaan ja saatuani kuulla Rekkujen aktiivien olevan menossa Haapsaluun joulupyhien ja uudenvuoden välissä, pyysin päästä reissuun mukaan tätä koiraa katsomaan ja jos hyvin sujuisi, tuomaan sen kotiin. Eli lopullisen päätöksen tein kuitenkin vasta koiran nähtyäni ja harkinnan jälkeen, vaikka se netistä ihastuttavien kuvien perusteella aluksi löytyikin. (Vaikkei ulkonäkö ole kaikki kaikessa, on se silti yksi osa koiraa ja en minä osaisi jakaa kotiani sen näköisen koiran kanssa, joka ei yhtään vastaa ominaisuuksiltaan juttuja, joista koiralajissa pidän.. Pörröistä "sudenturkkia", ilmeikkäitä pystyjä/pystyhköjä korvia, isoa kokoa...)

Kasvattaja-luku sisältää ihan hyviä, ajattelemisen arvoisia perusneuvoja, jos on koiraa kasvattajalta ottamassa. Täytyy kyllä tunnustaa, että arvostan sitä, miten kirja painottaa kodittoman koiran adoptointia, kasvattajalta ottamiseen on vain lyhyt tekstipätkä pitkän seikkaperäisen rescueadoptointiohjeistuksen jälkeen. Tämä on hyvin harvinaista koirakirjalta ja ehdottoman myönteinen asia!

Noin yleisesti tuumaan vielä tuohon "koko perheen on haluttava koira" -hommaan, että minusta myös yksi perheenjäsen voi hankkia koiran itselleen, jos muut eivät suhtaudu siihen negatiivisesti, tämä yksi perheenjäsen on täysi-ikäinen ja huolehtii siitä, että koira saa riittävästi aktivointia ja hyvän koulutuksen, ettei se aiheuta ongelmia muulle perheelle. Muiden perheenjäsenten tulee sitoutua kohtelemaan koiraa asiallisesti ja kunnioittavasti. Koiraa ei tule hankkia, jos joku samassa taloudessa oleva vastustaa asiaa.

En myöskään pitäisi haitallisena, jos kaikki perheenjäsenet eivät jaa samaa energiatasoa. Jos vaikka aktiivisesti juoksulenkeillä yms. käyvä tyyppi haluaa hankkia itselleen aktiivisen harrastuskoiran, ei laiska puoliso tai flegmaattisena talon tietokoneella lojuva teini voi minusta olla tämän esteenä. Siis olettaen, että koiran hankkija myös huolehtii täysipainoisesti sen hoidosta.

Esim. itselläni on se tilanne, että ajoittain asutaan muiden perheenjäsenten kanssa, mutta koirat ovat minun ja vastaan niiden hoidosta ja ruokinnasta, ellei erikseen sovita, että ne ovat jonkun hoidossa poissaollessani tai esim. vievät niitä lenkille ollessani kipeänä tai kiireinen. Toimii meillä ihan ongelmitta ja niin toimii monessa muussakin perheessä. Tärkeintä on perheen yhteistyökyky.

Siitä tulikin mieleen kappaleessa "Perheen energian arvioiminen" esitetty kohta konfliktien ratkomisesta. Koira ei tosiaankaan sovi taloon, jossa riidellään huutamalla ja ovia paiskomalla, kuten ei myöskään taloon, jossa vihantunteita padotaan. Minulla on omakohtaista kokemusta molemmista. Dingon tultua perheeseen olen joutunut täysin luopumaan siitä, että korotan ääntäni suuttuessani, koska Dingo tulee välittömästi väliin haukkumaan minun tukenani - jos jotkut muut huutavat tai esim. leikillään painivat, Dingo pyrkii keskeyttämään tilanteen, mutta minun ei auta käyttäytyä sen nähden hyökkäävästi muita kohtaan. Toisaalta muistan ajan, kun eräs perheeseen silloin kuulunut jäsen patosi vihaansa toista perheenjäsentä kohtaan ja silloinen koiramme vaistosi sen ja rupesi luimuilemaan tämän ihmisen ollessa lähettyvillä. Riidat pitää koirakodissa ratkoa ja se pitää tehdä rauhallisesti ja järkevästi keskustellen. Toki tunteita saa näyttää, mutta huutaminen jne. ei auta mitään, se on vaan typerää. No, onneksi omaan siinä mielessä matalan energiatason, että olen liian laiska riitelemään. XD

Eli lyhyesti:

- Lukemisen arvoista tekstiä tähän saakka.

- Allekirjoitan:
* koira valittava omaan aktiivisuustasoon sopivana
* perheen muut jäsenet, ihmiset, koirat, kissat yms., huomioitava koiran valinnassa
* koira tarvitsee liikuntaa, rajoja ja rakkautta tuossa järjestyksessä (rajojen ja rakkauden väliin lisäisin vielä koirayksilöön ja elämäntyyliin nähden sopivan asiallisen ruokinnan ja muun perushoidon, nekin ovat oikeasti koiran kannalta tärkeämpi asia...!)
* omat syyt koiran hankinnalle tulee miettiä ennen muuta tarkempaa harkintaa
* pitää perehtyä aiheeseen huolella ennen koiran hankkimista
* koira pitää valita ensisijaisesti järkiperustein, ei tunnesyin
* rescuekoiran adoptointi on hyvä asia, mutta toteutettava harkiten ja omia puitteitaan arvioiden, ei säälistä
* jos ostaa, eikä adoptoi, otettava asiallisesta ja asiantuntevasta paikasta, ei epäilyttävästä kohteesta
* koira on ensisijaisesti eläin, sitten koira, sitten vasta rotu ja sitten vasta nimi
* rotu ei välttämättä määritä koiran persoonaa, energisyystasoa yms., koiraa tulee tarkastella yksilökohtaisesti

- En allekirjoita:
* että koiran ja ihmisen välillä olisi koko ajan joka tilanteessa selkeä johtaja-seuraaja -asetelma, jotkut tilanteet kun menevät ihan "kaveripohjalta" ja ihminen on aina viimekädessä se aikuinen ja koira on täysikasvuisenakin henkisesti pentu... koirankin toiveita voi kuunnella menettämättä auktoriteettiasemaansa
* että koira välttämättä syntyisi tiettyyn energiatasolokeroon ja eläisi siinä läpi elämänsä... ikä, treenaus, opitut tavat ja ympäristö vaikuttavat koiran aktiivisuuteen myös
* että eläinsuojaan pitäisi mennä täysin tunnekylmänä (saatoin tietty käsittää jollaintapaa väärin lauseen "Pysy niin rauhallisena, itsevarmana ja tunteettomana kuin mahdollista.", mutta suosittelisin enemmän rauhallisuuden oheen rentoutta, positiivisuutta ja ripausta myötätuntoa ilman minkäänlaisia rajuja tunteenpurkauksia.)
* että koiran korvien tulisi olla hieman takana ja pään matavalla, ylipäätään jatkuva alistumiseleiden osoittaminen ei ole minusta merkki ihmisen ja koiran tasapainoisesta vuorovaikutussuhteesta


Eli pääasiassa pelkkää hyvää sanottavaa tähän saakka, mutta pieni terve kriittisyys on aina hyväksi teoksen kuin teoksen kanssa ja oman järjen käyttö sallittu. :)